Yksinäisyys ei ole oma vikasi – On aika syyttää rakenteita, jotka särkevät mielemme
Myönnän, että kirjoitan tästä myös siksi, että tunnen aiheen nahoissani. Koen itsekin olevani välillä tuskallisen yksinäinen, ja se tuntuu suorastaan absurdilta tässä ajassa. Saan blogissani ja sosiaalisessa mediassa välillä paljonkin näkyvyyttä. Ruudulla vilisee tykkäyksiä, jakoja ja kommentteja, ja periaatteessa olen ”yhteydessä” satoihin ihmisiin päivittäin. Silti iltaisin huomaan tuijottavani puhelinta ja tuntevani itseni täysin ulkopuoliseksi.
Olen monta kertaa huomannut saman kaavan: julkaisen jotain, saan huomiota ja ehkä jopa kehuja, mutta kun lasken puhelimen kädestäni, asunnossa on aivan hiljaista. Se on karu oivallus. Digitaaliset sydämet ja peukut eivät ole koskaan korvanneet yhtäkään aitoa kohtaamista tai hiljaista hetkeä toisen ihmisen seurassa. Sosiaalinen media on kuin joisi suolaista vettä janoonsa – se näyttää juomalta, mutta jättää mielen lopulta vain entistä kuivemmaksi. Se on rakenne, joka antaa meille yhteyden illuusion, mutta todellisuudessa se vain korostaa sitä, kuinka yksin me olemme näyttöjemme äärellä.
Yksinäisyys on hengenvaarallinen tila, eikä se ole mikään liioittelu. Se on polttoainetta masennukselle ja ahdistukselle, ja sen fyysiset vaikutukset vastaavat tunnetusti kovaa tupakointia. Silti odotamme, että yksilö hoitaisi tämänkin kriisin itse. Nykyinen elämänmeno on vedetty niin tiukaksi suorittamiseksi, ettei kenelläkään ole enää aikaa tai energiaa aitoon kohtaamiseen. Jos ihminen nähdään vain taloudellisena tuotantoyksikkönä, yhteisöllisyydestä tulee kallis luksustuote, johon vain harvoilla on varaa.
Tämä rakenteellinen yksinäisyys on rakennettu sisään meidän kaupunkeihimme ja arkeemme. Maksuttomat paikat, joissa voisi vain olla ilman ostopakkoa, ovat kadonneet lähes kokonaan. Jos jokainen sosiaalinen tilanne vaatii rahaa – oli se sitten kallis harrastusmaksu tai se pakollinen vitosen kahvikuppi – me suljemme suuren osan väestöstä yhteisön ulkopuolelle. Kun rahat eivät riitä bussiin, kotiovesta tulee vankila. Tässä tilanteessa on turha puhua positiivisesta ajattelulla; tässä tarvitaan rahaa ja tiloja, jotka sallivat ihmisen olla olemassa ilman lompakon avaamista.
Mielenterveyden kriisiä ei voiteta pelkästään lisäämällä terapian tarjontaa, vaikka se onkin kriittistä. Meidän on pakko uskaltaa katsoa niitä syitä, jotka tekevät meistä sairaita. Nykyinen hoitokulttuuri yrittää usein vain "korjata" ihmisen, jotta hänet saadaan takaisin siihen samaan oravanpyörään, joka hänet alun perin rikkoi. Se on täysin järjetöntä. Tarvitsemme suunnanmuutoksen siinä, miten arvostamme ihmisen aikaa.
Tarvitsemme kaupunkeihin takaisin kynnyksettömiä kohtaamispaikkoja, asukastaloja ja kirjastoja, joissa resurssit ovat kunnossa. Niitä ei saa nähdä säästökohteina, vaan osana elintärkeää mielenterveystyötä. Samalla on pakko puhua työelämän vaatimuksista. Ihmisellä on oltava aikaa olla muutakin kuin työntekijä. Ajan hallinnan palauttaminen – esimerkiksi lyhyemmän työviikon kautta – olisi massiivinen mielenterveysteko. Se antaisi tilaa olla ystävä, naapuri ja läsnä oleva ihminen ilman jatkuvaa "uupumuksen partaalla" elämistä.
Lopulta kyse on ihmisarvosta. Sosiaalinen osallisuus ei saa olla kiinni siitä, kuinka paljon tilillä on katetta. Kun ihminen vapautuu jatkuvasta selviytymistaistelusta, hänellä on vihdoin tilaa nähdä toinen ihminen. Yksinäisyys ei ole luonnonlaki, vaan se on seuraus poliittisista valinnoista. On aika lopettaa yksilöiden syyllistäminen ja alkaa rakentaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei tarvitse selvitä yksin. Mielenterveys vahvistuu vain tekemällä tilaa toisillemme todellisessa elämässä, ei digitaalisissa kiiltokuvissa tai ruudun takaisissa tykkäyksissä.