Ydinasevarustelun uusi aalto: Miksi näennäinen turvallisuus on matka kohti palautumatonta tuhoa?
Kun katsomme ympärillemme, näemme maailman, jossa vanhat sopimusjärjestelmät, kuten INF-sopimus ja New START, natisevat liitoksissaan tai ovat jo lakanneet olemasta. Tämä on luonut turvallisuusvajeen, jota monet valtiot pyrkivät nyt täyttämään kaikkein vaarallisimalla mahdollisella tavalla. Ajatus siitä, että oma ydinase takaisi koskemattomuuden, on houkutteleva erityisesti tilanteissa, joissa suurvallat käyttäytyvät arvaamattomasti ja kansainvälinen oikeus tuntuu menettävän merkitystään.
Kuitenkin strategisen analyysin ja historian valossa tämä on vaarallinen harha. Mitä useammalla maalla on oma ydinase, sitä suuremmaksi kasvaa ydinsodan uhka. Kyse ei ole vain tietoisesta, valtiollisen johdon tekemästä päätöksestä aloittaa hyökkäys, vaan ennen kaikkea väärinkäsitysten, teknisten vikojen tai hallitsemattomien eskalaatiokierteiden riskistä. Inhimillinen erehdys on aina mahdollinen, mutta ydinaseiden kohdalla siihen ei ole varaa kertaakaan.
Ydinasepelote perustuu pohjimmiltaan psykologiaan ja virheettömään viestintään. Se vaatii toimiakseen täysin rationaalisia toimijoita ja aukotonta informaatiota osapuolten välillä. Kun ydinasevaltioiden määrä lisääntyy, muuttujien ja mahdollisten virhearvioiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Emme voi tuudittautua uskoon, että kylmän sodan aikainen ”kauhun tasapaino” toimisi enää nykyisessä moninapaisessa ja pirstaloituneessa maailmassa. Nykyinen kehitys, jossa ydinasepuheesta on tullut arkipäiväistä politiikkaa, murentaa hitaasti mutta varmasti sitä moraalista tabua, joka on suojellut maailmaa Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen.
On myös pohdittava, mitä tällainen varustelu tekee yhteiskunnillemme. Ydinaseohjelmat vaativat valtavia taloudellisia ja teknologisia resursseja. Samaan aikaan kun globaalit kriisit, kuten ilmastonmuutos, luontokato ja kasvava sosiaalinen eriarvoisuus, vaativat välittömiä panostuksia ja maiden välistä tiivistä yhteistyötä, maailman valtiot keskittyvät rakentamaan kalliita joukkotuhoaseita. Asevarustelu ei luo kestävää turvallisuutta; se luo vain pelon ilmapiiriä, joka ruokkii uusia konflikteja. Todellinen turvallisuus rakentuu luottamuksesta, diplomatiasta ja oikeudenmukaisuudesta – asioista, joita ei voida saavuttaa ohjussiilojen suojista.
Meidän on kohdattava se tosiasia, että ydinsodan alkaessa ihmiskunta ei tule enää palautumaan. Kyse ei ole vain välittömistä kuolonuhreista, vaan ekologisesta romahduksesta, joka tekisi elämän maapallolla mahdottomaksi nykyisessä muodossaan. Tieteelliset arviot ydintalvesta ja globaalin maatalouden luhistumisesta ovat sellaista luettavaa, jota kenenkään ei pitäisi pystyä sivuuttamaan olankohautuksella. On irvokasta, että puolustaaksemme valtiollisia rajoja olemme valmiita vaarantamaan koko lajimme olemassaolon.
Suomen ja muiden pienten maiden tulisi olla niitä ääniä, jotka vaativat paluuta neuvottelupöytiin ja kansainvälisen sopimusjärjestelmän kunnioittamista. Meidän ei pidä normalisoida ydinaseita osaksi tavanomaista turvallisuuspoliittista keskustelua, vaan muistuttaa jatkuvasti niiden poikkeuksellisesta luonteesta. Ydinsulkusopimuksen vahvistaminen ja ydinaseiden kieltämiseen tähtäävät tavoitteet ovat ainoita kestäviä teitä eteenpäin, vaikka ne tuntuisivatkin juuri nyt kaukaisilta.
Lopulta kyse on arvovalinnasta: haluammeko rakentaa tulevaisuuden, joka perustuu jatkuvaan totaallisen tuhon uhkaan, vai maailman, jossa turvallisuus rakentuu yhteiselle edulle. Historia ei tule katsomaan lempeästi niitä, jotka tässä kriittisessä risteyksessä valitsivat hiljaisen hyväksynnän varustelukierteelle. Meillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa suuntaan, mutta se vaatii meiltä kaikilta rohkeutta sanoa ääneen: ydinaseet eivät ole ratkaisu mihinkään, ne ovat suurin uhka kaikkea sitä kohtaan, mitä rakastamme.