Toipuminen ei ole suoritus: mitä tapahtuu, kun mielenterveyspotilas pakotetaan kiirehtimään

Näinä jaksoina tarvitsen aikaa. En viikkoa. Joskus kuukausia.

Toipuminen on prosessi, jossa hermosto kirjaimellisesti palautuu ylikuormitustilasta. Toipuminen on vuoristorataa, johon kuuluu ylä- ja alamäkiä. Mitä pidempään kuormitus on kestänyt, sitä kauemmin toipuminen vie. Skitsoaffektiivisessa häiriössä tämä korostuu: jokainen vakava masennusjakso jättää jälkensä, ja liian nopeasti palaaminen normaaliin kuormittaa uudelleen ennen kuin pohja on kunnolla saavutettu.

Mitä tapahtuu, jos toipuminen katkaistaan liian aikaisin?

Palautumisaika uupumusasteisesta väsymyksestä on pitkä, ja riski uupua uudelleen kasvaa, sillä uupumus uusiutuu valitettavan helposti. Kroonisessa mielenterveyshäiriössä sama dynamiikka pätee vielä terävämmin. Kesken jäänyt toipuminen ei tarkoita, että palataan alkupisteeseen. Se tarkoittaa usein, että seuraava jakso on syvempi ja kestää pidempään.

Jos palautuminen psyykkisestä kuormituksesta ei onnistu, syntyy kehon ja mielen epätasapainotilasta uupumus, joka pahimmillaan johtaa masennukseen ja muihin stressiperäisiin sairauksiin. Kierre tiivistyy. Toimintakyky heikkenee pysyvämmin. Hoidon tarve kasvaa.

Toisin sanoen: toipumisrauhan riistäminen ei säästä rahaa. Se maksaa enemmän.

Tämä on se kohta, jossa Orpon ja Purran hallituksen politiikka törmää todellisuuteen. Hallitus on leikannut mielenterveysjärjestöjen avustuksista yli kolmanneksen. Se on rahat pois matalan kynnyksen palveluista, vertaistuesta ja kaikesta siitä, mikä auttaa ihmistä pysymään pystyssä ennen kuin tilanne kriisiytyy. Samaan aikaan järjestelmä ohjaa sairaat takaisin töihin mahdollisimman nopeasti.

Yleinen harha on, että lyhyen sairausloman jälkeen voisi palata täysin voimin entisiin rutiineihin. Hetkellinen hengähdystauko ei poista ongelmien syitä. Mutta tätä harhaa hallituksen politiikka ruokkii. Sairaat pakotetaan osoittamaan aktiivisuutta ja hakeutumaan töihin tilanteessa, jossa hermosto ei ole valmis.

Loppuun palamisesta toipuminen ei ole tasaisesti etenevä prosessi vaan monivaiheinen matka. Toipuja kokee taka-askelia ja uusia romahduksia. Tämä pätee myös vakavampiin mielenterveyshäiriöihin. Kun järjestelmä ei anna tilaa näille taka-askelille, ihminen oppii piilottamaan oireitaan. Ei siksi, että voisi paremmin. Vaan siksi, että etuudet edellyttävät tietynlaista suoriutumisen näyttämistä.

Se on vaarallista.

Mielenterveyspolitiikan pitäisi lähteä siitä, mitä toipuminen oikeasti vaatii. Se vaatii turvallisia ihmissuhteita, arjen rakennetta, ammattiapua riittävän ajoissa ja ennen kaikkea rauhaa. On tuhoisaa ajatella, että ihminen voisi olla koko ajan parempi eikä vähempi riitä. Tämä koskee myös sitä, miten yhteiskunta kohtelee sairaita.

Vaadin kolmea asiaa: mielenterveysjärjestöjen leikkaukset on peruttava, terapiatakuu on toteutettava ilman vuosien jonoja, ja kuntoutus- ja etuusjärjestelmä on rakennettava tukemaan toipumista, ei suorittamista.

Toipuminen ei ole luksus eikä suoritus. Se on edellytys sille, että ihminen pysyy hengissä ja toimintakykyisenä. Kun yhteiskunta ei anna sille tilaa, se maksaa lopulta enemmän kuin mikään leikkaus koskaan säästää.