Tarvitaanko Suomeen enää presidenttiä vai onko aika päästää irti?
25.12.2025
Hyvää joulua ja rauhallista uutta vuotta kaikille lukijoille. Yritän vielä tämän vuoden aikana saada kirjoitettua tämän lisäksi yhden blogipostauksen, mutta nyt haluan pysähtyä yhden ison kysymyksen äärelle selkeästi ja rauhassa.
Pitäisikö Suomen luopua presidentti-instituutiosta? Tämä kysymys herättää usein voimakkaita tunteita, sillä presidentti on monille tuttu ja turvallinen hahmo, eräänlainen kansakunnan symboli. Juuri siksi aiheesta on mielestäni tärkeää puhua avoimesti ja ilman automaattisia oletuksia. Oma kantani on se, että Suomen tulisi vakavasti harkita presidentti-instituutiosta luopumista ja siirtymistä malliin, jossa valta on avoimemmin poliittista, kollektiivisempaa ja demokraattisemmin valvottua.
Yksi suurimmista ongelmista nykyisessä presidentti-instituutiossa liittyy sen tapaan tehdä politiikasta näennäisesti epäpoliittista. Presidentinvaaleissa tämä näkyy kerta toisensa jälkeen. Ehdokkaat korostavat yhtenäisyyttä, varovaisuutta ja konsensusta. Eri näkemykset jäävät taka-alalle, ja aidot poliittiset ristiriidat tuntuvat katoavan. Osittain tämä johtuu siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vallitsee Suomessa laaja yhteisymmärrys, mutta se ei selitä kaikkea. Ilmapiiri itsessään tukahduttaa poliittisen keskustelun ja tekee vaaleista sisällöllisesti onttoja.
Tilannetta pahentaa se, että presidentiksi valittu henkilö irtautuu muodollisesti puolueestaan. Ajatuksena on, että presidentti edustaa koko kansaa eikä vain yhtä poliittista liikettä. Käytännössä tämä kuitenkin hämärtää todellisuutta. Ihminen ei riisu arvojaan tai maailmankuvaansa luopuessaan puoluekirjasta. Presidentti tuo tehtäväänsä mukanaan oman poliittisen historiansa ja arvopohjansa, mutta samalla hänen odotetaan esiintyvän ikään kuin politiikan yläpuolella. Lopputuloksena on ristiriitainen rooli, jossa puhutaan arvojohtajuudesta, mutta vältellään avoimesti arvojen politisointia.
Pidän tätä kansanvallan kannalta ongelmallisena. Kun vallankäyttäjä esittää olevansa politiikan yläpuolella, samalla annetaan ymmärtää, että politiikka on jotakin likaista tai häiritsevää, josta vastuullinen johtaja pysyy etäällä. Todellisuudessa kaikki vallankäyttö on poliittista, myös silloin kun se naamioidaan neutraaliudeksi. Rehellisempää olisi tunnustaa tämä avoimesti.
Toinen keskeinen ongelma on vallan henkilöityminen. Presidentinvaaleista tulee helposti kilpailu persoonista eikä näkemyksistä. Media kysyy ehdokkailta harrastuksista, luonteenpiirteistä ja siitä, millaisen kuvan he antavat itsestään televisiossa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan todelliset linjaukset jäävät usein sivurooliin. Ei ole ihme, että vaaleja verrataan joskus kauneuskilpailuihin, joissa ratkaisevaa on tunne eikä sisältö.
Tällainen asetelma vaikuttaa myös kansalaisten poliittiseen osallistumiseen. Kun valta keskittyy symbolisesti yhdelle johtajalle, syntyy helposti ajatus siitä, että jonkun muun tehtävä on hoitaa asiat puolestamme. Oma aktiivisuus, järjestäytyminen ja vaikuttaminen jäävät taka-alalle. Presidentinvaalien korkea äänestysprosentti kertoo osittain juuri tästä. On helppoa valita yksi ihminen muutaman vaihtoehdon joukosta ilman, että tarvitsee perehtyä laajoihin ohjelmiin tai monimutkaisiin rakenteisiin. En pidä tätä merkkinä kansan tyhmyydestä, vaan järjestelmän tavasta ohjata osallistumista mahdollisimman kevyeksi ja epäpoliittiseksi.
Usein presidentti-instituutiota puolustetaan vakaudella. Ajatellaan, että presidentti toimii päivänpolitiikan paineiden ulkopuolella ja tuo jatkuvuutta erityisesti ulkopolitiikkaan. Tässä argumentissa on perää, mutta se ei mielestäni riitä. Vakaus ei saa tarkoittaa sitä, että valtaa ei käytetä tai että muutoksen mahdollisuus suljetaan pois. Jos presidentin suurin ansio on se, ettei hän tee mitään merkittävää, on syytä kysyä, miksi tehtävä ylipäätään on olemassa.
On myös virhe ajatella, että valtioiden väliset suhteet vaativat yhden henkilön toimimaan valtionpäänä. Edustaminen, neuvottelut ja diplomaattiset suhteet voidaan järjestää myös kollektiivisemmin. Monijäseninen neuvosto tai muu vastaava rakenne voisi hoitaa nämä tehtävät ilman, että valta ja symbolinen merkitys kasautuvat yhdelle ihmiselle. Tällainen malli purkaisi ajatusta vahvasta johtajasta ja korostaisi yhteistyötä.
Haluan kuitenkin korostaa, että tämä ei ole juuri nyt ajankohtainen kysymys siinä mielessä, että seuraaviin presidentinvaaleihin on vielä pitkä aika. En esitä, että asiasta pitäisi tehdä nopeita ratkaisuja tai että käynnissä olisi jokin välitön institutionaalinen kriisi. Juuri siksi keskustelu olisi kuitenkin hyvä aloittaa ajoissa. Suurista perustuslaillisista kysymyksistä ei pitäisi puhua vain vaalien alla, kiireessä ja tunteiden ohjaamina. Nyt olisi mahdollisuus käydä rauhallista, perusteellista ja rehellistä keskustelua siitä, millaista demokratiaa Suomeen haluamme pitkällä aikavälillä.
Presidentti-instituutiosta luopuminen ei olisi helppo tai nopea prosessi, eikä se todennäköisesti tapahdu lähitulevaisuudessa. Maailman poliittinen epävarmuus saa monet kaipaamaan vahvoja hahmoja ja yksinkertaisia ratkaisuja. Historia kuitenkin osoittaa, että vahvat johtajat ja henkilöitynyt valta harvoin tuottavat kestävää vakautta. Useammin ne lisäävät jännitteitä ja kaventavat demokraattista keskustelua.
Siksi pidän tärkeänä, että presidentti-instituutiota uskalletaan kyseenalaistaa jo nyt, hyvissä ajoin ennen seuraavia vaaleja. Tarvitsemme enemmän avointa keskustelua vallasta, sen käytöstä ja siitä, kenelle se kuuluu. Omasta näkökulmastani Suomen tulevaisuus olisi demokraattisempi ja rehellisempi ilman presidentti-instituutiota, ja juuri siksi haluan nostaa tämän aiheen esiin myös blogissani.