Suomen ulkopolitiikka ristipaineessa – miksi Elina Valtosen toiminta Grönlanti-kiistassa herättää vakavia kysymyksiä

02.02.2026

Grönlantiin liittynyt diplomaattinen kiista ja Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin tullipuheet ovat avanneet ikkunan siihen, millaisella linjalla Suomen ulkopolitiikka tällä hetkellä liikkuu. Yhdysvaltalaismedian paljastamat sähkeet antavat kuvan hallituksesta, joka pyrkii ennen kaikkea rauhoittamaan Washingtonia, vaikka samaan aikaan yksi tärkeimmistä eurooppalaisista kumppaneistamme, Tanska, on joutunut suoran painostuksen kohteeksi. Tämä asetelma on ongelmallinen, ja vastuu siitä kohdistuu erityisesti ulkoministeri Elina Valtoseen sekä pääministeri Petteri Orpon hallitukseen.  


Sähkeiden mukaan Valtonen vakuutteli amerikkalaisille, ettei Suomi aio “ottaa avioeroa” Yhdysvalloista ja että suomalaisjoukkojen osallistuminen Grönlannin tilanteeseen oli väärinkäsitys. Lisäksi hänen kerrotaan vähätelleen EU:n mahdollisia vastatoimia tullien suhteen ja painottaneen, että Suomi olisi valmis painostamaan unionia kauppasodan estämiseksi. Näiden tietojen perusteella Suomen ensisijaiseksi tavoitteeksi näyttäytyy se, ettei Trump suutu, vaikka se tapahtuisi eurooppalaisten kumppaneiden kustannuksella.
 

Tämä herättää huolen siitä, onko Suomen ulkopolitiikka ajautumassa liialliseen varovaisuuteen. Trumpin poliittinen historia on osoittanut, että myönnytykset ja sovitteleva retoriikka eivät välttämättä johda kestävään rauhaan, vaan voivat päinvastoin rohkaista uusiin vaatimuksiin. Kun Suomi kiirehtii selittämään sotilaallista osallistumistaan väärinkäsitykseksi, viesti voi tulkintojen tasolla muuttua heikkoudeksi, ei vastuulliseksi diplomatiaksi.


Erityisen kiusalliseksi tilanteen tekee se, että Tanska on tässä kiistassa keskiössä Grönlannin kautta. Pohjoismaiden turvallisuusyhteistyö ei ole pelkkä juhlapuheiden aihe, vaan konkreettinen strateginen järjestely. Tanska on keskeinen toimija Itämeren turvallisuudessa ja mahdollisissa operaatioissa, joilla pyrittäisiin estämään vihamielisten toimijoiden logistiikka tai niin sanottujen varjolaivastojen liikkuminen. Jos Suomi antaa vaikutelman, että se vetäytyy eurooppalaisesta rintamasta heti, kun suurvallan painostus kasvaa, se voi pitkällä aikavälillä heikentää luottamusta pohjoismaisen yhteistyön sisällä.


Petteri Orpon hallitus on jo aiemmin saanut kritiikkiä epäselvistä linjauksista useilla politiikan sektoreilla, ja tämä tapaus sopii huolestuttavan hyvin samaan kaavaan. Ulkopolitiikassa johdonmukaisuus ja ennakoitavuus ovat keskeisiä, sillä pienelle valtiolle uskottavuus on yksi tärkeimmistä voimavaroista. Nyt hallituksen viestit näyttävät ristiriitaisilta: toisaalta korostetaan EU-yhteistyötä ja sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää, toisaalta ollaan valmiita irrottautumaan yhteisestä rintamasta heti, kun taloudelliset uhkaukset kohdistuvat Suomeen.


Valtosen kerrottu suhtautuminen EU:n vastatoimiin on tässä suhteessa erityisen ongelmallinen. Unionin neuvotteluvoima perustuu nimenomaan jäsenmaiden yhtenäisyyteen. Jos yksittäiset maat alkavat kulissien takana viestiä olevansa valmiita joustamaan muita enemmän, koko eurooppalainen asema heikkenee. Tämä ei ole vain periaatekysymys, vaan hyvin konkreettinen strateginen riski tilanteessa, jossa suurvallat testaavat toistuvasti länsimaiden yhtenäisyyttä.



Keskustelu kääntyy väistämättä myös henkilökysymyksiin. Onko Elina Valtonen oikea henkilö johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa tällaisessa poikkeuksellisen jännittyneessä kansainvälisessä ilmapiirissä. Suomessa on runsaasti kokeneita diplomaatteja ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita, ja siksi tuntuu perustellulta odottaa ministeriltä linjaa, joka ei näyttäydy ensisijaisesti reagointina Yhdysvaltojen painostukseen, vaan harkittuna kokonaisstrategiana Euroopan ja Pohjolan näkökulmasta. 


Grönlanti-kiista olisi voinut olla tilaisuus osoittaa, että Suomi seisoo selvästi Tanskan ja muiden eurooppalaisten kumppaniensa rinnalla. Nyt ulospäin välittyvä kuva on epämääräisempi ja herättää kysymyksiä siitä, mihin Suomi todella asettaa painopisteensä. Jos Orpon hallitus jatkaa tällä linjalla, se vaarantaa paitsi oman uskottavuutensa myös sen luottamuksen, jonka varaan Suomen turvallisuuspolitiikka pitkälti rakentuu.
Share