Sosiaalisten tilanteiden pelko on hiljainen epidemia, joka syö ihmisarvon
Minä en ole lääkäri, enkä psykologi. Olen ihminen, joka on pudonnut kaikkien turvaverkkojen läpi. En ole opiskelija, enkä ole töissä, vaikka välillä suunnittelen kotisivuja ja toteutan markkinointia. Elämäni on kaventunut neljän seinän sisälle, koska pelko kohdata muita ihmisiä on kasvanut suuremmaksi kuin halu elää normaalia elämää. Ja uskokaa minua, kun sanon: tämä ei ole valinta, eikä tämä ole ”normaalia vastoinkäymistä”, jonka yli vain pitäisi reipastua.
Pelko, jota ei nähdä
Uutisissa puhutaan usein niistä, jotka vielä pystyvät menemään luennoille tai yrittävät selviytyä työelämässä. Mutta missä on puhe meistä, jotka emme enää edes uskalla yrittää? Sosiaalisten tilanteiden pelko on rajoittanut elämääni niin kauan ja niin rajusti, että olen menettänyt vuosia. Se on sitä, että sydän hakkaa ja henki salpaantuu jo pelkästä ajatuksesta, että joutuisi vastaamaan tuntemattomaan puheluun tai avaamaan oven postinkantajalle.
On helppoa asiantuntijoiden sanoa, että oireita ehkä ”medikalisoidaan” liikaa. Mutta miltä se tuntuu, kun et uskalla kokea mitään? Kun jokainen kutsu johonkin tilaisuuteen tuntuu uhkaavalta ja lopulta jäät kotiin, koska se on ainoa paikka, missä olet turvassa häpeältä. Sosiaalinen pelko on kuin näkymätön vankila. Se syö itsetunnon ja saa ihmisen tuntemaan itsensä vialliseksi, vaikka syy on siinä, että maailma on muuttunut liian kovaääniseksi ja vaativaksi.
Miksi olemme näin rikki?
Tutkimukset kertovat, että lähetteet lastenpsykiatrialle ovat tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Se tarkoittaa, että koko sukupolvi on kasvanut maailmassa, joka on jollain tavalla sairas. Meidät on kasvatettu siihen, että pitää olla sosiaalinen, energinen ja jatkuvasti muiden arvosteltavana. Sosiaalinen media ja jatkuva vertailu ovat tehneet sen, ettei kukaan enää riitä omana itsenään.
Kun katson omaa tilannettani, näen sen saman kuvion. Pelko on alkanut pikkuhiljaa ja muuttunut lopulta seinäksi. Ja kaikkein raskainta on se häpeä. Häpeä siitä, ettei pysty asioihin, jotka muille ovat itsestäänselvyyksiä. Kun yhteiskunta vielä korostaa sitä, miten kaikkien pitäisi olla mahdollisimman tehokkaita ja reippaita, tällainen pelko tuntuu suorastaan rikokselta muita kohtaan. Se saa vetäytymään vielä syvemmälle omaan kuoreen.
Mitä me oikeasti tarvitsemme?
Ratkaisuksi ei riitä se, että opiskelijoille annetaan ”työkalupakkeja” jaksamiseen. Me tarvitsemme yhteiskunnan, joka ymmärtää, että mielenterveys ei ole vain suorituskykyä.
Ensinnäkin, avun pitäisi olla sellaista, että sitä uskaltaa hakea. Jos ihminen pelkää sosiaalisia tilanteita, on aivan älytöntä olettaa, että hän pystyy soittamaan vaikeita puheluita tai istumaan täysissä odotushuoneissa. Tarvitaan apua, joka tulee kotiin tai jota saa chatin kautta ilman kasvojen näyttämistä.
Toiseksi, meidän on lopetettava ihmisten arvottaminen sen perusteella, kuinka paljon he ”tuottavat”. Sosiaalisesta pelosta kärsivä ei ole laiska tai tyhmä; hän on ihminen, jonka hermosto on ylikuormittunut. Tarvitsemme tilaa olla olemassa myös ilman, että pitää koko ajan olla matkalla johonkin huippuvirkaan.
Kolmanneksi, tarvitaan aitoa inhimillisyyttä. Se, että joku kysyy ”mitä kuuluu” ja oikeasti tarkoittaa sitä, voi olla se ratkaiseva askel. Mutta nykyään kaikilla on niin kiire, ettei kukaan ehdi pysähtyä katsomaan sitä, joka on jäämässä varjoon.
Lopuksi
Toivon, että ne ylilääkärit ja asiantuntijat, jotka pohtivat näitä asioita tilastojen valossa, muistaisivat yhden asian: jokaisen tilaston takana on ihminen, jolle jokainen päivä on taistelu. Sosiaalisten tilanteiden pelko on vakava oire siitä, että olemme rakentaneet maailman, jossa on liian vähän tilaa erilaisuudelle ja hiljaisuudelle.
Minä en halua viettää loppuelämääni neljän seinän sisällä. Haluan uskaltaa elää. Mutta se vaatii sitä, että yhteiskunta lakkaa syyllistämästä meitä, jotka emme pysty huutamaan kovaa. On aika nähdä meidätkin ja ymmärtää, että mieli voi särkyä monella tavalla – ja se särkyminen on aina todellista, oli kyseessä sitten opiskelija tai meikäläinen, joka on jo pudonnut pelin ulkopuolelle.