Skitsoaffektiivinen häiriö on nyt hiljaa, mutta ahdistus ei anna periksi

Kun myrsky vihdoin laantui

​Skitsoaffektiivinen mielialahäiriö on kulkenut mukanani vuosia. Se on raskas yhdistelmä, vähän kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta skitsofrenian piirteillä höystettynä. Se tarkoittaa sitä, että mieli ei ainoastaan heittele manian ja masennuksen välillä, vaan todellisuudentaju voi murentua alta milloin tahansa.
 

​Muistan vieläkin ne hetket, kun olin syvimmässä päädyssä. Se oli tila, jossa skitsoaffektiivisuus, täydellinen unettomuus ja repivä ahdistus sulahtuivat yhdeksi hallitsemattomaksi kaaokseksi. Kun olet valvonut päiviä putkeen, todellisuuden rajat alkavat sulaa. Ahdistus ei ollut enää vain tunne, vaan se muuttui fyysiseksi vainoharhaisuudeksi. Mieli alkoi rakentaa omia selityksiään sille pelolle, ja harhat hiipivät sisään huoneen nurkista. Se oli täydellistä kontrollin menettämistä – tilanne, jossa et enää tiedä, mikä on totta ja mikä on oman väsyneen ja sairaan mielen tuotetta. Se oli elämää keskellä ukkosmyrskyä, jossa salamat iskivät ilman varoitusta ja repivät kaiken tutun rikki.

​Nyt tuo myrsky on kuitenkin hiljentynyt. Oikean lääkityksen löytyminen ei ollut mikään pieni juttu, vaan se oli kuin olisin saanut elämäni avaimet takaisin käteeni. Harhat ja pahimmat heilahtelut ovat pysyneet poissa, ja se sisäinen rauha, joka täällä nyt vallitsee, tuntuu välillä lähes epätodelliselta. Voin suunnitella päiväni, kirjoittaa ja luottaa siihen, mitä näen ja kuulen. Se on se peruskivi, jota ilman mikään muu ei pysy pystyssä. Mutta kuten olen saanut huomata, mielenrauha ei poista kaikkia esteitä, vaan se toi mukanaan aivan uudenlaisen varjon.

​Entä jos kaikki romahtaa taas?

​
Vaikka nyt on tyyntä, takaraivossani asuu jatkuva epävarmuus siitä, onko tämä tila vain väliaikainen tila. Skitsoaffektiivinen häiriö on luonteeltaan petollinen, ja välillä mietin, milloin se vanha paska alkaa taas alusta. Pelkään sitä hetkeä, kun maailma alkaa taas vääristyä ja ne unettomat yöt palaavat. En halua enää koskaan kokea sitä manian sokeaa vauhtia tai sitä masennusta, joka vie värit ja merkityksen kaikesta.

​Tämä sairaus on osa minua, ja sen kanssa eläminen on jatkuvaa tasapainoilua veitsenterällä. Lääkitys on pelastusrengas, mutta se ei poista sitä tietoa, kuinka herkkää kaikki lopulta on. Jokainen kirkas päivä on voitto, mutta samalla se muistuttaa siitä, kuinka paljon minulla on menetettävää. Siksi jokainen askel ulos kotoa on merkityksellisempi kuin kukaan ulkopuolinen voisi kuvitella.

​Sosiaalinen ahdistus on näkymätön seinä

​
Samaan aikaan kun pelkään vanhojen oireiden paluuta, taistelen tätä aivan toisenlaista vastustajaa vastaan. On raivostuttavaa, että vaikka mieli on selkeä, keho kieltäytyy yhteistyöstä. Siinä missä skitsoaffektiivisuus on talttunut lääkkeillä, sosiaalisten tilanteiden pelko ja se ainainen ahdistus eivät ole hätkähtäneetkään.

​Se on uuvuttava väittely, jota käyn itseni kanssa joka ikinen päivä. Järki sanoo, ettei kukaan Jyväskylän kävelykadulla katso minua, mutta se toinen ääni kuiskailee, että kaikki huomaavat epävarmuutesi. Ajatukset puuroutuvat yhdeksi mustaksi möykkyksi juuri silloin, kun pitäisi olla ihmisten parissa. On vaikea selittää, miten ihminen, joka on selvinnyt psykoottisista harhoista, voi pelätä puheluun vastaamista. Se on kuin yrittäisi juosta vastatuuleen rinnan syvyisessä vedessä. Järki sanoo, ettei hätää ole, mutta keho huutaa vaaraa. Tämä on se arki, jossa nyt mennään.

​Viesti sinulle, joka taistelet yhä

​Jos sinä painit omien haasteidesi kanssa, muista tämä: toipuminen ei ole suora viiva. Se on askelia eteen, sivuun ja joskus todella raskaasti taaksepäin. Se, että taistelet vielä niiden arkisten asioiden kanssa, ei tarkoita, ettetkö olisi jo saavuttanut jotain valtavaa. Pelko uusiutumisesta kertoo vain siitä, kuinka paljon arvostat tätä hetkeä ja terveyttäsi.

​Minä selätin sairauden, jota moni pitää mahdottomana hallita. Se on todiste siitä, että meissä ihmisissä on aivan käsittämätön määrä sitkeyttä. Vaikka ahdistus pitää minua vielä otteessaan ja pelko varjostaa mieltä, ne eivät määrittele sitä, kuka minä olen.

​Me emme ole rikkinäisiä. Me olemme matkalla kohti sellaista versiota itsestämme, joka oppii elämään myös vaikeiden tunteiden rinnalla. Valo ei poista varjoja, mutta se näyttää tien niiden läpi. Pidetään kiinni toivosta, sillä se on ainoa asia, jota mikään sairaus ei voi meiltä lopullisesti viedä.