Puola näyttää suuntaa – onko Suomen aika herätä turkistarhauksen jälkeiseen aikaan?

04.12.2025
Euroopan karttaa ravisteli tällä viikolla päätös, jota moni eläinoikeustoimija on odottanut vuosia: Puola, yksi maailman suurimmista turkistuottajamaista, on päättänyt luopua turkistarhauksesta kokonaan. Päätös ei ole vain poliittinen toimenpide tai uusi laki lakikirjoissa. Se merkitsee muutosta, jossa eläinten hyvinvointi, yhteiskunnallinen arvojen muutos ja taloudellinen realismi kohtaavat tavalla, jota ei voi enää sivuuttaa.

Puolan presidentti allekirjoitti lain, joka kieltää uusien tarhojen perustamisen ja velvoittaa jo toiminnassa olevat tarhat lopettamaan tuotantonsa kahdeksan vuoden siirtymäajan puitteissa. Päätöstä on perusteltu vahvasti moraalisilla syillä – sillä, että eläimiä ei tulisi pitää hengissä vain synnytäksemme niistä tuotteita, joille modernissa yhteiskunnassa ei ole enää todellista tarvetta. Samalla Puola on luvannut tukea tarhaajia ja työntekijöitä siirtymävaiheessa, mikä osoittaa, että rakennemuutos on mahdollista toteuttaa tavalla, jossa ihmiset eivät jää yksin.

Kun katsoo karttaa, huomaa, että Eurooppa on kulkenut jo pitkään kohti turkistarhatonta mannerta. Yhä useampi maa on kieltänyt toiminnan kokonaan. Pitkään turkistuotannon jättiläisenä toiminut Puola kääntyi vihdoin tälle linjalle – ja tämän päätöksen myötä Suomi näyttäytyy entistä selvemmin Euroopan jälkijunassa laahaavana poikkeuksena.

Miksi juuri Suomi on jäänyt jumiin menneeseen?


Suomessa turkistarhoja toimii enää alle 300, ja ala on jo vuosia kamppaillut kannattavuusongelmien kanssa. Silti poliittinen haluttomuus luopua tuotannosta on ollut yllättävän suurta. Turkiselinkeinoa pidetään toisinaan osana suomalaista maatalousperinnettä, mutta on vaikea perustella, miksi perinne itsessään oikeuttaisi pitämään eläimiä olosuhteissa, jotka eivät vastaa minkkien tai kettujen käyttäytymistarpeita mitenkään.

On myös tärkeää muistaa, että kuluttajat ovat jo äänestäneet: turkisten käyttö vähenee vuosi vuodelta, eikä kysyntä tule enää palaamaan entiselle tasolleen. Muotitalot ovat luopuneet aidoista turkiksista, ja kansainväliset markkinat ovat siirtyneet voimakkaasti eettisempään suuntaan. Näiden muutosten keskellä Suomen turkistarhaus muistuttaa yhä enemmän teollisuuden haamua, jota ylläpidetään vain siksi, ettei muutosta uskalleta tehdä.

Puolan päätös osoittaa, että muutos on paitsi mahdollinen myös välttämätön


On sanottu, että muutos lähtee rohkeudesta. Puolan päätöksen rohkeus ei perustunut pelkästään moraalisiin näkemyksiin, vaan myös tahtoon rakentaa yhteiskuntaa, joka ei perusta tuotantoaan eläinten kärsimykselle. Kun maa, joka on ollut Euroopan suurin turkistuottaja, päättää lopettaa koko alan, viesti on niin painava, ettei sitä voi ohittaa olankohautuksella.

Päätöksessä on myös taloudellinen viisaus. Sen sijaan, että tarhaajat jätettäisiin oman onnensa varaan, valtio tarjoaa heille tukea ja ajan suunnitella tulevaisuuttaan. Muutos on rakennettu hallitusti – se ei synny käden käänteessä, mutta se syntyy.

Tällaista suunnitelmallisuutta kaivattaisiin kipeästi Suomessa. Meillä keskustelu jumiutuu usein siihen, mitä ala menettää, mutta harvoin mietitään, mitä yhteiskunta kokonaisuutena voittaa. Turkistarhauksen lakkauttaminen olisi askel kohti eettisempää, kestävämpää ja nykyaikaista Suomea.

 


Suomen on aika katsoa itseään peiliin
 

Kun Euroopan komissio käsittelee parhaillaan EU:n laajuista Fur Free Europe -kansalaisaloitetta ja Suomessa on eduskunnan käsittelyssä kansalaisaloite turkistarhauksen kieltämisestä, tilanne ei voisi olla ajankohtaisempi. Meillä on nyt mahdollisuus valita, haluammeko olla osa muutosta vai takertua menneeseen.

Mitä kauemmin odotamme, sitä selvemmäksi käy, että päätöksen aika olisi ollut jo eilen. Tarhojen määrä vähenee vuosi vuodelta, taloudellinen pohja rapautuu ja kansainvälinen ilmapiiri muuttuu. Jossain vaiheessa tulee väistämättä eteen hetki, jolloin kysymys ei enää ole “pitäisikö turkistarhaus kieltää?”, vaan “miksi tätä ei tehty aikaisemmin?”.

Mikä on meidän roolimme?
 

Monelle meistä eläinten hyvinvointi on ollut se tekijä, joka on herättänyt pohtimaan omaa suhdetta kulutukseen ja politiikkaan. Itselleni se on ollut pitkään keskeinen syy osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kun kuulee ja näkee, millaisissa oloissa turkiseläimet viettävät lyhyen elämänsä, on vaikea kääntää katsetta pois. Vielä vaikeampaa on hyväksyä, että tällainen tuotanto jatkuu vain siksi, ettei kukaan uskalla sanoa ääneen, että tämä aikakausi on tullut päätökseensä.

Puolan päätös on selkeä muistutus siitä, että muutos on mahdollista silloin, kun sitä todella halutaan. Se on myös kutsu muulle Euroopalle – ja erityisesti Suomelle – tulla perässä.

Nyt olisi meidän vuoromme tehdä jotain, josta voimme olla tulevaisuudessa ylpeitä. Suomi voisi olla maa, joka valitsi myötätunnon, järjen ja tulevaisuuden eläinten hyvinvoinnin kustannuksella tehtävän tuotannon sijaan.

Jos Puola pystyy siihen, miksei Suomi?

Share