Suomi ei ole enää se lämmin ja turvallinen maa, jollaisena monet sen muistavat. Leikkaukset, korotukset ja huonosti kohdennetut tuet ovat muuttaneet arjen painajaiseksi niille, joilla on jo valmiiksi vähän. Petteri Orpon hallitus on tietoisesti valinnut linjan, joka kurittaa vähävaraisia ja työntää heidät nurkkaan, jossa vaihtoehtoja ei ole. Ei ole sattumaa, että kaupoissa näkee ihmisiä ottamassa ruokaa tai hygieniatarvikkeita, jotka heidän perustarpeensa vaativat. Tämä ei ole rikollisuutta, tämä on selviytymistä. Todellinen rikollinen istuu vallan huipulla, eikä kassajonossa. Hän päättää, kuka saa elää arvokkaasti ja kuka ei.
Jos näen vähävaraisen ihmisen näpistelemässä, käännän katseeni pois. En siksi, että hyväksyisin rikoksen, vaan siksi, että ymmärrän tilanteen inhimillisyyden. Hän ei etsi jännitystä tai rikollista seikkailua, hän etsii keinoa selviytyä päivästä toiseen. Hänen teossaan ei ole uhkaa yhteiskunnalle, mutta se kertoo karua kieltä siitä, miten epäoikeudenmukainen järjestelmämme on. Leikkaamalla tukia, nostamalla maksuja ja luomalla esteitä perustoimeentulolle hallitus sysää ihmiset epätoivon äärelle. Tämä on inhimillinen reaktio, ei moraalinen virhe.
Monet näistä ihmisistä ovat vanhuksia, yksinhuoltajia tai työkyvyttömiä. Kuvittele tilanne, jossa vanha nainen, jolla on rajallinen eläke, joutuu valitsemaan, ostaisiko lääkkeet vai leivän itselleen. Tai yksinhuoltaja, jonka lapsi tarvitsee hygieniatuotteita, mutta rahat eivät riitä. Hän ottaa leivän hyllyltä, ja vaikka hänen sydämensä on raskas ja pelokas, hän tekee sen selviytyäkseen. Hän ei ole rikollinen, hän on uhri järjestelmästä, joka on epäonnistunut. Meidän yhteiskunnassamme rikollinen on se, joka suunnittelee ja hyväksyy politiikan, joka jättää tällaiset ihmiset yksin.
Petteri Orpon hallituksen linja puhuu vastuusta ja kurista, mutta todellinen vastuu puuttuu kokonaan. On tekopyhää ja loukkaavaa syyllistää ihmisiä, jotka joutuvat ottamaan ruokaa hyllyltä selviytyäkseen. Sen sijaan, että politiikka suojelisi heikompia, se luo ympäristön, jossa näpistys on ennakoitavaa ja ymmärrettävää. Tämä ei ole moraalinen kysymys, vaan inhimillinen hätähuuto. Ymmärtämällä tämän voimme nähdä, että jokainen hyllyltä otettu leipä on peili epäonnistuneelle järjestelmälle.
Tämä keskustelu ei saisi olla tabu. Meidän on kyettävä puhumaan siitä, miksi ihmiset joutuvat näpistelemään, ja kuka oikeasti on vastuussa tästä tilanteesta. Näpistys ei ole rikos, se on seuraus politiikasta, joka syrjäyttää köyhät. Kun hallitus leikkaa tuet ja nostaa hintoja, se tekee valinnan, joka sysää ihmiset epätoivon äärelle. Ja silti valtakunnan johto puhuu vastuullisuudesta ja moraalista, samalla kun ihmiset kamppailevat pysyäkseen hengissä. Tämä ristiriita kertoo paljon vallan väärinkäytöstä ja empatian puutteesta.
On myös aika ymmärtää, että näpistys ei ole yksilön virhe. Se on oire laajemmasta ongelmasta. Se kertoo, että Suomessa köyhyyttä ei enää nähdä ongelmana, vaan yksilön heikkoutena. Tämä on väärin. Yksikään ihminen ei ansaitse joutua valitsemaan leivän ja lääkkeiden välillä. Yksikään ihminen ei ansaitse elää niin, että hänen on salattava perustarpeensa hankinta. Tämä on poliittisen epäoikeudenmukaisuuden suora seuraus.
