Suomen työllisyyspolitiikka on ajautunut tilanteeseen, jossa hyväksi tarkoitettu ohjaus on muuttunut itseään ruokkivaksi byrokratiaksi. Minun mielestäni nykyinen työnhakijoille asetettu velvoite hakea kuukausittain tietty määrä työpaikkoja on esimerkki sääntelystä, joka näyttää tehokkaalta paperilla mutta rapauttaa käytännössä koko järjestelmän uskottavuutta. Kun huomio kiinnittyy numeroihin ja raportointiin, katoaa se olennaisin: ihmisten todellinen tukeminen takaisin työelämään.
Työttömyys ei ole useimmille vapaaehtoinen tila, eikä sitä pidä käsitellä lähtökohtaisesti kurinpitokysymyksenä. Silti nykyinen malli viestii juuri tätä. Työnhakijoita ohjataan tekemään hakemuksia usein tehtäviin, joihin he eivät realistisesti ole sopivia tai joita he eivät edes aidosti tavoittele. Tällainen pakonomainen hakeminen ei paranna työllistymistä vaan kuluttaa kaikkien osapuolten aikaa. Työnantajat hukkuvat hakemuksiin, joista suuri osa on lähetetty velvollisuudentunnosta eikä todellisesta kiinnostuksesta, ja viranomaiset joutuvat käyttämään rajalliset resurssinsa lomakkeiden tarkastamiseen sen sijaan, että he voisivat paneutua yksilölliseen ohjaukseen.
Minusta on myös ongelmallista, että kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat jäävät helposti sivuun. Pitkäaikaistyöttömät, osatyökykyiset ja ne, joiden osaaminen ei vastaa nykyisiä työmarkkinoita, tarvitsevat aikaa, koulutusta ja henkilökohtaista tukea. Heille mekaaninen hakemusvelvoite on harvoin ratkaisu. Päinvastoin se voi lisätä turhautumista ja kokemusta siitä, ettei järjestelmä oikeasti kuuntele. Kun viranomaisilla ei ole aikaa syventyä yksilöllisiin tilanteisiin, jäävät nämä ihmiset helposti pelkiksi tilastomerkinnöiksi.
Taloudellisesta näkökulmasta tämä on huolestuttavaa. Verovaroja kuluu järjestelmän pyörittämiseen, joka ei tuota toivottuja tuloksia. Jos sekä työnhakijat että työnantajat kokevat mallin raskaaksi ja tehottomaksi, on perusteltua kysyä, miksi siitä pidetään kiinni. Minun mielestäni järkevämpää olisi suunnata resursseja kohdennettuun valmennukseen, lisäkoulutukseen ja palkkatuettuihin työsuhteisiin, jotka aidosti madaltavat kynnystä palkata ihmisiä. Myös paikallisten työmarkkinoiden tarpeiden huomioiminen voisi tuottaa parempia tuloksia kuin yksi koko maahan sovellettu kaava.
Poliittinen päätöksenteko näyttää tässä asiassa poukkoilevalta. Ensin puhutaan purkamisesta ja järkevöittämisestä, sitten velvoitteita kiristetään entisestään. Tällainen epäjohdonmukaisuus nakertaa luottamusta sekä kansalaisten että yritysten silmissä. Työllisyyspolitiikan pitäisi olla pitkäjänteistä ja perustua tutkittuun tietoon, ei lyhyen aikavälin poliittisiin irtopisteisiin. Kun riippumattomat arvioinnit kyseenalaistavat mallin toimivuuden, niitä ei pitäisi ohittaa olankohautuksella.
Minun mielestäni on myös väärä lähtökohta ajatella, että tiukempi kontrolli automaattisesti parantaa työllisyyttä. Ihmiset eivät työllisty siksi, että heitä valvotaan enemmän, vaan siksi, että heillä on osaamista, motivaatiota ja realistisia mahdollisuuksia saada töitä. Kontrolliin perustuva järjestelmä voi jopa heikentää motivaatiota, jos työnhaku koetaan nöyryyttävänä pakkopullana. Luottamukseen ja yhteistyöhön perustuva malli, jossa työnhakija nähdään aktiivisena toimijana eikä ongelmana, voisi tuottaa kestävämpiä tuloksia.
