On helppoa kuvitella, että nuorten mielenterveyden haasteet paljastuvat aina selvinä oireina. Todellisuudessa olennaisimmat merkit kätkeytyvät arjen lähes huomaamattomiin hetkiin. Opettajan pysähtyneeseen katseeseen, kun hän huomaa oppilaan olevan poissaoleva. Luokkakaveriin, joka istuu välitunnilla yksin. Nuoreen, joka nauraen mainitsee ettei enää osaa nukkua. Näissä hiljaisissa signaaleissa on enemmän totuutta kuin missään koetuloksessa.
Viimeaikaiset selvitykset ovat tehneet näkyväksi karun todellisuuden. Taloudellisissa vaikeuksissa elävissä perheissä kasvavat nuoret kertovat muita useammin ahdistuksesta, uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Ja kun koti ei tunnu turvalliselta, koulun merkitys kasvaa täysin toiseen mittakaavaan. Silloin koulu ei ole vain oppimisen paikka, vaan suoja. Paikka, jossa nuori toivoo edes pientä selkeyden tunnetta maailmassa, joka tuntuu jatkuvasti horjuvan.
Siksi pidän erityisen arvokkaana sitä, että kouluissa on kokeiltu keinoja, jotka antavat nuorille luvan pysähtyä omien tunteidensa äärelle. Eräs pilotti osoitti, että jo se, että nuori saa hetken aikaa puhua ihmiselle joka todella kuuntelee, tuo konkreettista kevennystä. Nuorten omat sanat koskettavat: he kertovat kuinka huolten paino hellittää, kun joku ottaa ne todesta. Tämä kokemus yhdistää sukupolvia ja kulttuureja.
Olen usein pohtinut, miksi puhumme nuorista kuin he olisivat ongelma jota pitäisi hallita. Todellisuudessa he eivät ole ongelmia vaan peilejä. He heijastavat sen, mikä ympäröivässä yhteiskunnassa jo on. Jos perheet ovat uupuneita ja arki täynnä paineita, nuoret näyttävät sen ensimmäisinä. Heidän kauttaan näemme, mikä kaipaa yhteistä korjaamista.
Koulun merkitys hyvinvoinnin rakentajana on valtava. Se on paikka, jossa nuori viettää suuren osan elämästään ja jossa jokainen päivä joko vahvistaa tai murentaa hänen tunnettaan omasta arvostaan. Siksi koulun ilmapiiri on ratkaiseva. Jos nuori kulkee käytävillä pelko mukanaan, oppiminen jää väistämättä taka-alalle. Mutta jos koulu pystyy tarjoamaan kokemuksen siitä, että jokainen on tervetullut ja tärkeä, mieli saa levätä.
Monet opettajat kantavat jo nyt hartioillaan enemmän kuin heidän kohtuudella pitäisi. He kuuntelevat, tukevat ja lohduttavat, vaikka resurssit ovat rajalliset ja odotukset kasvavat. Mutta todellinen muutos ei voi rakentua yksittäisten opettajien venymisen varaan. Tarvitsemme järjestelmän, jossa mielenterveys nähdään yhtä olennaisena osana koulun toimintaa kuin oppiaineet ja oppimateriaalit.
Siksi on välttämätöntä rakentaa rakenteita, jotka takaavat jokaiselle oppilaalle oikeuden tulla kuulluksi. Kyse ei ole vain kuraattoreista tai psykologeista, vaikka he ovat tärkeitä. Kyse on kulttuurista, jossa nuoren tunnekokemus otetaan vakavasti. Kyse on tiloista, joissa voi hengittää, ja ammattilaisista, jotka tunnistavat väsymyksen ennen kuin se kasvaa kriisiksi.
