Nuorten mielenterveyskriisi on järjestelmävirhe, jota ei korjata pelkällä puheella
Me emme elä vain tilastollisessa poikkeamassa, vaan keskellä täysimittaista mielenterveyskriisiä. Nykyinen pahoinvointi kertoo yhteiskunnasta, jossa ihmisarvo sidotaan jatkuvaan suoriutumiseen. On vaarallista tuudittautua siihen, että "asiasta puhutaan enemmän", jos puheen vastineeksi ei ole tarjota muuta kuin jonotuspaikka ja uusia koordinaatiohankkeita.
Laastaria avohaavaan
Mieli ry raportoi keskimäärin 26 itsetuhoisuuteen liittyvää yhteydenottoa vuorokaudessa. Se on jäätävä luku, joka kertoo perustavanlaatuisesta järjestelmävirheestä. On turhauttavaa keskittyä vain oireiden tunnistamiseen, jos emme suostu muuttamaan niitä olosuhteita, jotka ajavat ihmiset kuilun partaalle. Kun hyvinvointialueet taistelevat jokaisesta eurosta ja hoitojonot venyvät kuukausien mittaisiksi, uudet verkostot tuntuvat välillä siltä, että metsäpaloa yritettäisiin sammuttaa vesipyssyllä.
Tilastoihin vetoaminen ei saa peittää ongelman ydintä: nuoret elävät jatkuvassa painekattilassa. Koulutuspolkujen varhainen lukitseminen, jatkuva vertailukulttuuri ja vaatimus tehokkuudesta luovat ympäristön, jossa inhimilliselle epäonnistumiselle ei ole tilaa. Tämä kriisi iskee rajuimmin niihin, jotka eivät ole vielä edes ehtineet työelämään. Heiltä vaaditaan valmiuksia ja henkistä kestävyyttä, jota edes monella aikuisella ei ole.
Mielenterveys on perusoikeus, ei resurssikysymys
Mielenterveydestä on tullut epätasa-arvoinen luokkakysymys. Varallisuus takaa nopean pääsyn yksityiselle puolelle, kun taas julkisella sektorilla nuoret ja perheet törmäävät byrokratiaan ja riittämättömiin resursseihin juuri silloin, kun hätä on suurin. THL:n tilastojen mukaan mielenterveysperusteiset sairauspoissaolot ja nuorten ahdistuneisuushäiriöt ovat kasvaneet hälyttävästi viimeisen kymmenen vuoden aikana.
On kysyttävä, onko itsetuhoisuus ja ahdistus sittenkin looginen reaktio maailmaan, joka vaatii jatkuvasti enemmän ja antaa takaisin vähemmän. Meidän on lakattava kohtelemasta ihmistä vain resurssina, jota pitää "huoltaa" takaisin tuottavaksi yksiköksi. Jos nuoret voivat huonosti, vika ei useinkaan ole heidän päässään, vaan siinä kapeassa muotissa, johon heitä yritetään väkisin survoa.
Suunnanmuutos on välttämätön
Pelkkä "puheeksi ottaminen" jää kosmeettiseksi eleeksi ilman todellisia tekoja. Jotta mielenterveyskriisi todella taltutetaan, tarvitsemme muutakin kuin uusia työryhmiä ja hyvää tarkoittavia puheita. Meidän on ymmärrettävä, että nuorten pahoinvointi ei korjaannu pelkästään lisäämällä diagnosointia, vaan korjaamalla ne rakenteet, jotka sairastuttavat.
Tarvitsemme konkreettisen suunnanmuutoksen: terapiatakuun toteuttaminen on vasta alkusoittoa. Meidän on palautettava nuorten arkeen tilaa hengittää keventämällä koulutuspolkujen suorituspainetta ja purkamalla varhaisen erikoistumisen pakkoa. Lisäksi on vahvistettava perusturvaa, joka takaa elämisen edellytykset ilman jatkuvaa pelkoa putoamisesta ja tarpeettomuuden tunteesta.
Me emme tarvitse vain uusia verkostoja. Me tarvitsemme yhteiskunnan, jossa elämä on arvokasta itsessään, ilman suoritusvaatimuksia tai markkina-arvoa. Ennen kuin inhimillinen kärsimys ja hyvinvointi otetaan päätöksenteon todelliseksi keskiöön, tulemme lukemaan näitä samoja surullisia tilastoja vuodesta toiseen. Ja se on meidän kaikkien yhteinen häpeämme. Meillä ei ole varaa menettää yhtäkään nuorta vain siksi, että järjestelmä ei suostu katsomaan peiliin.