Mitä perustuslakivaliokunnan lausunto kertoo meistä? Uutinen ja näkökulma toimeentulotuen leikkauksista

28.11.2025
Perustuslakivaliokunta antoi torstaina lausuntonsa hallituksen esityksestä, joka sisältää joukon leikkauksia toimeentulotukeen. Lausunnon mukaan esitystä voidaan käsitellä tavanomaisessa lain säätämisjärjestyksessä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valiokunnan enemmistö ei katsonut leikkauksia niin perusoikeuksia rajoittaviksi, että ne vaatisivat vaikeutetun säätämisjärjestyksen eli tiukemman parlamentaarisen tarkastelun.

Lausunto ei kuitenkaan ollut yksimielinen. Vasemmistoliiton kansanedustaja Johannes Yrttiaho jätti eriävän mielipiteen, jonka ydin oli yksinkertainen ja samalla äärimmäisen vakava. Hänen mukaansa esitys on perustuslain vastainen ja juuri siksi sitä tulisi käsitellä vaikeutetussa järjestyksessä. Yrttiahon mukaan hallituksen suunnittelemat heikennykset vaarantavat perustuslain takaaman oikeuden ihmisarvoisen elämän edellyttämään välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Hallitus esittää useita muutoksia, jotka yhdessä muodostavat merkittävän heikennyksen perusturvan tasoon. Perustoimeentulotuen perusosaa alennettaisiin, muita kuin perusosaan sisältyviä terveydenhuoltomenoja rajattaisiin ja asumismenojen määrittelyä muutettaisiin. Lisäksi poistettaisiin 18 vuotta täyttäneiden 150 euron suojaosa ja kiristettäisiin sanktioluonteisia leikkauksia. Lopputuloksena yksin asuvan perusosa laskisi 593,33 eurosta 575,75 euroon ja sanktion myötä se voisi pudota jopa 287,88 euroon. Siinä vaiheessa kysymys ei ole enää mistään pienestä viilauksesta, vaan perustavanlaatuisesta pohdinnasta siitä, mitä ihmisarvoinen elämä Suomessa tarkoittaa.

Kun tuki voi pudota puoleen pelkän etuuskäsittelijän harkinnan pohjalta, on pakko kysyä, missä kulkee raja. Yrttiaho nosti tämän esiin hyvin selkeästi. Jos viimesijainen taloudellinen tuki voi käytännössä puolittua, jääkö enää mitään, mitä voisi nimittää turvaverkoksi? Ja ennen kaikkea, voiko perustuslain takaama oikeus välttämättömään toimeentuloon toteutua tällaisissa olosuhteissa.

 


Terveyspalveluiden riittävyys on toinen keskeinen huoli. Kun toimeentulotuessa huomioitavia terveydenhoitomenoja rajataan, seurauksena on väistämättä se, että kaikkein pienituloisimmilla ei ole varaa tarvitsemiinsa lääkkeisiin tai hoitoihin. On vaikea ajatella, että tämä olisi linjassa perustuslain takaaman oikeuden kanssa saada riittävät terveyspalvelut. Tätä taustaa vasten Yrttiahon kritiikki tuntuu enemmän kuin ymmärrettävältä.

Kokonaiskuva synkkenee entisestään, kun muistetaan, että nämä leikkaukset eivät tule tyhjiöön. Ne ovat osa tämän vaalikauden laajaa sosiaaliturvaleikkausten kokonaisuutta. Samalla kun toimeentulotukea heikennetään, on eduskunnassa käsittelyssä hallituksen esitys työttömyysturvan kiristämisestä. Sanktioita työvoimapoliittisesti moitittavasta menettelystä kiristetään, mikä lisää painetta erityisesti niille, jotka jo ennestään elävät epävarmuuden varassa.

Soste ry:n laskelmat kertovat karulla tavalla, mitä nämä uudistukset merkitsevät. Pienituloisten määrä kasvaisi noin 28 400 henkilöllä, joista lapsia olisi 8 500. Kun puhutaan tuhansista lapsista, kyse ei ole enää poliittisesta kiistasta tai ideologisista eroista. Kyse on siitä, millaiseen maahan haluamme nämä lapset kasvattaa ja millaiset mahdollisuudet heille haluamme tarjota.

On myös huomionarvoista, että kansainväliset ihmisoikeusvalvontaelimet ovat jo vuosia huomauttaneet Suomelle perusturvan riittämättömyydestä. Silti hallitus ja perustuslakivaliokunnan enemmistö näyttävät sivuuttavan nämä huomiot. On erikoista, että maa, joka mielellään esittää itsensä ihmisoikeuksien mallimaana, ei pysty vastaamaan edes vähimmäisturvan tasoa koskeviin toistuvasti esitettyihin kritiikkeihin.

Kun leikkausten yhteisvaikutuksia ei arvioida kunnolla, seuraukset näkyvät arjessa. Leipäjonot pitenevät, lapsiperheköyhyys lisääntyy ja asunnottomuus on kääntynyt kasvuun. Nämä ilmiöt eivät ole abstrakteja tilastoja vaan konkreettinen kuva siitä, miten päätökset muovaavat ihmisten elämää.

Tämän kaiken keskellä nousee esiin yksi kysymys, jota ei pitäisi joutua kysymään hyvinvointivaltion 2020-luvun Suomessa. Missä menee ihmisarvoisen elämän raja? Jos emme pysty kollektiivisesti vastaamaan tähän, vaarana on, että unohdamme, mikä teki yhteiskunnastamme vahvan alun perin. Se ei ollut karsinta vaan solidaarisuus.

Share