Mitä itsenäisyyttä juhlimme, kun suljemme silmät toisten vapaudelta

06.12.2025
Itsenäisyyspäivän kunniaksi huomaan miettiväni yhä useammin sitä, miten oma käsitykseni suomalaisuudesta on muuttunut kansainvälisten kriisien keskellä. Lapsena itsenäisyyspäivä esitettiin yhtenäisen tarinan muodossa: pieni kansa puolusti vapauttaan ja rakensi vähitellen vakauden ja hyvinvoinnin, joita pidämme nykyisin itsestäänselvyytenä. Mutta aikuisena kertomus ei enää ole niin saumaton. Kun maailma ympärillä liekehtii ja Suomi tekee valintoja, jotka kytkevät meidät kiistoihin ja ihmisoikeuskysymyksiin, perinteinen kuva itsenäisyydestä alkaa säröillä kuin pakkasen halkaisema järven jää.

Keskustelu Palestiinan tilanteesta on jatkunut vuosia, eikä näkyvissä ole todellista poliittista ratkaisua. Sen rinnalla Suomen toiminta tuntuu joskus ristiriitaiselta: puhumme arvoista ja kansainvälisestä vastuusta, mutta käytännön päätökset eivät aina heijasta samaa moraalista periaatetta. Viimeisin esimerkki tästä on suomalaisten upseerien osallistuminen Israelin asevoimien järjestämään seminaariin. Tätä tapahtumaa kuvaillaan tekniseksi koulutusyhteistyöksi, mutta taustalla oleva symboliikka on paljon voimakkaampi. Yhteistyö on aina myös viesti siitä, keitä olemme valmiita tukemaan – ja millaisia tekoja katsomme läpi sormien.

Suomen virallisen linjan mukaan seminaari on vain osa normaalia kansainvälistä verkostoitumista. Mutta jos yhteistyö on kuin silta, jota pitkin kuljemme toistemme maailmoihin, on kysyttävä: millaiseen maailmaan olemme tällä kertaa astumassa? Kansainväliset raportit kertovat jatkuvista siviilitappioista, humanitaarisen avun rajoittamisesta ja rakenteellisesta väkivallasta Gazassa. Tällaisessa tilanteessa pelkkä tekninen yhteistyö ei ole neutraali teko. Se on valinta, joka heijastaa, mihin suuntaan sillan rakennamme.

Ylen ilmoitus siitä, ettei se näe estettä osallistua Euroviisuihin Israelin kanssa, muodostaa toisen ristiriidan. Julkinen media kuvaa itseään riippumattomaksi ja eettisesti vastuulliseksi, mutta samalla se tekee päätöksiä, jotka tuntuvat katkaisevan yhteyden näihin arvoihin. Kun Venäjä suljettiin Euroviisuista Ukrainan sodan vuoksi, päätökseen sisältyi selvä moraalinen viesti: kansainvälistä oikeutta rikkova valtio ei voi osallistua eurooppalaiseen kulttuuritapahtumaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt saman periaatteen soveltaminen vaikuttaa epätasaiselta. Aivan kuin kompassi, joka osoittaa oikeaan suuntaan vain silloin, kun sää on tyyni. 

 


Tilanne herättää kysymyksen siitä, miksi eri kriisejä kohdellaan eri tavoin. Onko kyse poliittisesta mukavuudesta? Vai siitä, että jotkin konfliktit koetaan turvallisemmiksi kommentoida kuin toiset? Jos Yle ja EBU ovat kulttuurisia suunnannäyttäjiä, niiden päätökset heijastuvat laajasti yleiseen mielipiteeseen. Siksi niiden linja ei ole vain symbolinen, vaan osa suurempaa kertomusta siitä, miten länsi valikoi kriisinsä.

Mutta yhtä lailla on katsottava Suomen poliittisia rakenteita. Meillä korostetaan usein, että Suomi toimii sääntöihin perustuvassa kansainvälisessä järjestelmässä ja puolustaa ihmisoikeuksia globaalisti. Silti käytännössä toimimme toisinaan niin kuin arvot olisivat hylly, josta poimitaan sopivat periaatteet kulloistakin tilannetta varten. Yhdessä kohdassa vedomme oikeusvaltion puolustamiseen, toisessa katsomme pois, koska se on geopoliittisesti hankalampaa. Arvot muuttuvat tällöin kuin taikina, jota venytetään suuntaan tai toiseen riippuen siitä, mitä halutaan leipoa.

Gazassa kärsimys kasvaa. Uutiset humanitaarisen avun estämisestä, siviilien kuolemista ja infrastruktuurin romahtamisesta ovat lähes päivittäisiä. Samalla kun nämä tapahtumat täyttävät kansainväliset raportit, Suomessa väitetään, että yhteistyö Israelin asevoimien kanssa on vain teknistä ja ammatillista. Se kuulostaa siltä kuin yrittäisi pestä käsiään savesta, joka tarttuu kuitenkin sormien väleihin.

Historian opetuksessa puhuttu ajopuuteoria nousee uudelleen pintaan. Sen mukaan Suomi ajautui suurvaltojen puristuksessa sotaan ilman todellista omia valintoja. Tämän päivän Suomessa sama selitys tuntuu ilmestyvän aina kun jokin päätös saa kriittistä huomiota: geopoliittiset paineet, liittolaissuhteet, kansainväliset realiteetit. Mutta todellisuudessa jokainen päätös osallistua, tukea tai vaieta on aktiivinen teko. Emme ole ajopuu – olemme oma peräsimemme.

On tärkeää huomata, että Suomen ei tarvitse sulkea itseään ulkomaailmalta. Mutta kansainvälisen yhteistyön ei pitäisi tarkoittaa sitä, että arvot asetetaan vaihtokaupan kohteiksi. Jos valitsemme liittolaisia ja kumppaneita tilanteissa, joissa vakavista ihmisoikeusloukkauksista on näyttöä, teemme samalla valinnan siitä, minkälaisten periaatteiden Suomi haluaa maailmassa seistä.

Ja kaiken tämän keskellä nousee kysymys: mitä itsenäisyyspäivänä todella juhlimme? Onko kyse vapaudesta, joka perustuu oikeudenmukaisuuden ihanteeseen, vai vapaudesta, jonka taakse voidaan piiloutua silloin, kun arvot alkavat tuntua liian raskaiksi kantaa? Vapaus ei ole vain kansallinen juhlapäivä. Se on myös lupaus siitä, että tunnustamme muiden oikeuden elää ilman sortoa. Jos Suomi jatkaa valintoja, jotka ovat näiden periaatteiden vastaisia, joudumme kysymään itseltämme, olemmeko enää niiden arvojen mukainen maa, joksi itseämme kutsumme.

Tästä blogipostauksesta huolimatta toivotan jokaiselle hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää!

Share