​Pitkään jatkunut yksinäisyys on mielelle valtava stressitila, joka syö itsetuntoa ja vetää mieltä matalaksi. Ihminen on luotu elämään muiden ihmisten yhteydessä, eikä kenenkään kuuluisi pärjätä täällä täysin omillaan. Vika ei olekaan siinä, etteivätkö ihmiset haluaisi nähdä toisiaan, vaan siinä, että elämän rakenteet ajavat meitä erilleen.

​Sosiaalinen media ja digitaalinen uupumus syventävät tyhjyyden tunnetta

​
Nykyään tilannetta mutkistaa vielä se, että elämme jatkuvasti ruutujen äärellä. Puhelimet ja some antavat sellaisen illuusion, että olemme koko ajan yhteydessä muihin ja mukana menossa. Ruudun kautta tapahtuva viestittely voi kuitenkin usein vain syventää sitä tyhjää oloa.

​Kun katsomme muiden siloteltuja some-tilejä ja vertaamme niitä omaan tavalliseen arkeemme, alamme helposti tuntea itsemme riittämättömiksi. Mikään määrä tykkäyksiä tai puhelimen selailu ei vain korvaa sitä, että saa istua saman pöydän ääressä toisen ihmisen kanssa ja tulla kuulluksi juuri sellaisena kuin on.

​Miten Orpon–Purran hallituksen leikkaukset lisäävät yksinäisyyttä ja köyhyyttä?

​
Yksinäisyyden kasvu ei ole sattumaa, vaan se kytkeytyy suoraan Orpon ja Purran hallituksen tekemään politiikkaan. Kun leikkaukset kohdistuvat kaikesta tiukimmilla oleviin, kyse ei ole vain rahasta, vaan siitä, että ihmiset eristyvät. Kun jokainen päivä on pelkkää selviytymistä ja laskujen murehtimista, ei yksinkertaisesti ole henkistä jaksamista saati rahaa pitää yllä ystävyyssuhteita.

​Köyhyys sulkee ihmisen kotiin. Jos ei ole varaa bussilippuun, kahvitteluun ystävän kanssa tai mihinkään harrastukseen, putoaa pikkuhiljaa yhteisen toiminnan ulkopuolelle. Sosiaalisesta elämästä tulee luksusta, johon kaikilla ei enää ole varaa.

​Järjestöleikkaukset osuvat mielenterveystyön ruohonjuuritasoon

​
Tämä sama kylmä linja näkyy siinä, miten järjestöjen rahoitusta ajetaan alas. Esimerkiksi MIELI Suomen Mielenterveys ry on joutunut aloittamaan muutosneuvottelut, koska sote-järjestöiltä leikataan miljoonia euroja. Tämä uhkaa suoraan heidän tekemäänsä tärkeää kriisityötä ja auttavia puhelimia.

​Nämä leikkaukset osuvat juuri niihin toimijoihin, jotka auttavat yksinäisiä kaikkein eniten. Mielenterveysseurat, matalan kynnyksen kriisikeskukset ja erilaiset vertaisryhmät ovat olleet monelle se viimeinen oljenkorsi, josta on löytynyt turvallinen yhteisö ja joku, joka kuuntelee. Kun näiltä järjestöiltä viedään rahat, suljetaan ne viimeisetkin maksuttomat ovet, joihin on voinut tulla ilman lompakkoa.

​Maksuttomien kohtaamispaikkojen ja luonnon merkitys hyvinvoinnille

​
Samaan aikaan arjesta katoaa muitakin ilmaisia tapoja purkaa stressiä, kun kaupungit kaupallistuvat ja kaikille avoimia oleskelutiloja sekä viheralueita vähennetään. Luonnolla on kuitenkin valtava merkitys meidän mielenterveydellemme.

​Silloin kun omat seinät alkavat kaatua päälle, mahdollisuus lähteä helposti rauhoittumaan metsään tai puistoon olisi mielen kannalta elintärkeää. Mutta kun kaikesta ympärillämme tehdään maksullista, kaupungeista katoaa inhimillisyys.

​Mitä yksinäisyys maksaa yhteiskunnalle? Ilmiön taloudelliset ja globaalit vaikutukset 

Maailmalla tehdyissä tutkimuksissa on huomattu, että pelkästään Alankomaissa yksinäisyys nielee yli kahdeksan prosenttia kaikista terveydenhuollon menoista. Iso-Britanniassa taas on arvioitu, että yksi yksinäinen ihminen maksaa yhteiskunnalle yli 11 000 euroa vuodessa. Mielenterveydestä ja yhteisöllisyydestä säästäminen on siis taloudellisestikin hölmöä, sillä myöhemmin maksettava lasku on moninkertainen.

​Kyse ei ole vain Suomen ongelmasta. Maailman terveysjärjestö WHO on todennut, että yksinäisyys on maailmanlaajuinen terveysuhka, joka on terveydelle vähintään yhtä vaarallista kuin tupakointi.

​Yhteenveto: Yksinäisyyttä ei ratkaista yksilötasolla, vaan rakenteita muuttamalla

Yhteisöllisyyden pitäisi olla kaiken päätöksenteon ytimessä, eikä se asia, josta ensimmäisenä säästetään. Tarvitsemme takaisin paikkoja, joihin voi vain mennä olemaan ilman, että täytyy ostaa mitään. Yksinäisyyttä ei korjata pelkillä piristymisvinkeillä, vaan rakentamalla sellaista yhteiskuntaa, jossa jokainen voi tuntea kuuluvansa joukkoon.

​Kun yhteiskunnan onnistumista mitataan vain talouden luvuilla ja tehokkuudella, unohdetaan, että kallein hinta maksetaan lopulta ihmisten hyvinvoinnilla. Tässä poliittisessa ilmapiirissä yksinäisyydestä tulee hiljainen epidemia, joka ei näy budjettikirjoissa, mutta tuntuu sitäkin raskaampana sadoissa tuhansissa tyhjissä kodeissa joka ikinen ilta. Kukaan meistä ei pärjää yksin, ja olisi korkea aika, että myös maamme johto alkaa kohdella meitä ihmisinä, eikä pelkkinä talouden numeroina.