Miksi varakas saa apua nopeammin? Mielenterveyden ja sosioekonomisen aseman yhteys Suomessa

25.11.2025
Suomessa mielenterveyden ja sosioekonomisen aseman yhteys näkyy arjessa usein hienovaraisemmin kuin ensi silmäyksellä ymmärtää. Yhteiskunta rakentuu ajatuksesta, että terveydenhuolto kuuluu kaikille ja että apu on periaatteessa saatavilla jokaiselle sitä tarvitsevalle. Käytännössä mielenterveyspalveluiden saavutettavuus vaihtelee silti merkittävästi sen mukaan, millaisessa taloudellisessa ja sosiaalisessa tilanteessa ihminen elää. Tämä alkaa näkyä jo siinä vaiheessa, kun mielessä kytee ensimmäinen ajatus avun hakemisesta.

Varakkaammassa asemassa olevalla on yleensä enemmän vaihtoehtoja sekä enemmän joustoa arjessa. Jos oma terveysasema tarjoaa vain lyhyitä keskusteluaikoja tai pitkät jonot seisovat tiellä, on mahdollista hakeutua nopeasti yksityiselle. Terapiaan pääsy ei tällöin perustu tarpeeseen vaan maksukykyyn. Terapiakäyntien hinnat voivat nousta satoihin euroihin kuukaudessa, eikä Kela-korvauksen poistuminen tehnyt tilanteesta yhtään helpompaa. Kun ovi yksityiselle puolelle avautuu, siihen liittyy myös mahdollisuus valita itselle sopiva terapeuttinen suunta, saada hoitoa ilman kuukausien odotusta ja kokea jatkuvuutta. Tämä kaikki tukee toipumista ja vähentää riskiä joutua tilanteeseen, jossa ongelmat ehtivät kasvaa raskaammiksi kuin niiden olisi tarvinnut kasvaa.

Heikommassa taloudellisessa asemassa oleville sama ovi ei avaudu yhtä kevyesti. Julkisella puolella jonot ovat pitkiä. Ajan saaminen voi olla sattumaa, hoitosuhteet vaihtuvat, ja osa hoitomuodoista jää kokonaan tavoittamattomiin. Ihminen voi olla tosissaan avun tarpeessa, mutta vaihtoehtoja on vähemmän ja epävarmuus suurempaa. Samaan aikaan arjen muut ongelmat, kuten työttömyys, velkaantuminen tai jatkuva taloudellinen epävarmuus, voivat itsessään lisätä stressiä ja altistaa mielenterveyden haasteille. Tilanne alkaa muistuttaa kehäpäätelmää jossa mielenterveyden ongelmat pahentavat taloudellisia vaikeuksia ja taloudelliset vaikeudet pahentavat mielenterveyttä.

Tähän liittyy myös oma kokemukseni. Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä ja kroonista ahdistuneisuutta, ja olen huomannut konkreettisesti, miten julkisella puolella ei aina täysin ymmärretä sairauteni luonnetta tai sen monimutkaisuutta. Välillä oloni on vähätelty, aivan kuin osa kokemuksistani olisi jotain sellaista, jota ei tarvitse ottaa vakavasti. Saan perushoitoa, mutta välillä olisi selvästi tarvetta laajemmalle ja intensiivisemmälle hoidolle. Turhaudun usein tästä, koska koen, etten saa tarpeeksi tukea tilanteisiin, joissa oireet vaikeutuvat. Yksityiselle minulla ei kuitenkaan ole varaa mennä, vaikka tiedän, että sieltä apua saisi usein nopeammin ja laajemmin. Siksi toivon, että julkiselta puolelta olisi mahdollista saada enemmän tukea ja ymmärrystä. Tiedostan hyvin, että julkinen mielenterveyshoito tarvitsisi lisää rahoitusta ja resursseja, jotta hoito olisi saavutettavampaa kaltaisilleni ihmisille. Tässä konkretisoituu se tilanne, jossa hoidon tarve ja järjestelmän kantokyky eivät kohtaa ja yksilö jää väliin.

 


On myös tärkeää huomata, millaisia asenteita ja stereotypioita yhteiskunnassa ylläpidetään heikommassa asemassa olevia kohtaan. Köyhyyteen ja sosioekonomiseen haavoittuvuuteen liitetään edelleen oletuksia laiskuudesta, välinpitämättömyydestä tai jopa tyhmyydestä. Nämä käsitykset eivät synny tyhjästä vaan heijastavat laajempaa ajattelua siitä, että jokainen on oman onnensa seppä ja että ongelmat johtuvat useimmiten yksilöstä itsestään. Kun tällaista ajattelua toistetaan tarpeeksi, siihen alkaa helposti uskoa myös se, joka elää köyhyyden keskellä. Syyllistäminen muuttuu sisäistetyksi häpeäksi ja häpeä voi estää avun hakemisen.

Tutkimuksissa on havaittu, että juuri häpeä ja pelko leimautumisesta ovat keskeisiä syitä sille, miksi ihminen ei hae ajoissa hoitoa. Jos ympäristö viestii, että ongelmat ovat oma vika, on vaikeampaa tunnistaa todellista avuntarvetta. Tämä kasautuu erityisesti tilanteissa, joissa arki on muutenkin turvatonta tai stressaavaa. Stereotyypeillä on siis konkreettinen vaikutus ihmisen hyvinvointiin, eivätkä ne ole vain abstrakteja asenteita jossain yhteiskunnan taustalla.

Suomessa mielenterveyspalvelut ovat murroksessa. On puhuttu terapiatakuusta, palveluiden saatavuuden parantamisesta ja uudenlaisista tavoista kohdentaa tukea. Silti moni kokee edelleen, että järjestelmä toimii parhaiten heille, joilla on valmiiksi resursseja. Todellinen yhdenvertaisuus syntyisi vasta, kun apu olisi oikeasti saatavilla ilman, että ihmisen tarvitsee olla taloudellisesti vahvoilla. Tämä ei tarkoittaisi pelkkää keskustelua terapiajaksojen rahoittamisesta vaan laajempaa ymmärrystä siitä, miten sosioekonominen asema läpäisee koko mielenterveyden kentän. Se vaikuttaa siihen, miten ihminen jaksaa, millaisia valintoja hän voi tehdä, millaista tukea hän saa läheisiltään ja ennen kaikkea siihen, millaisena hän näkee itsensä.

Yhteiskunnallisten rakenteiden ja mielenterveyden välinen yhteys ei ole mikään marginaalinen ilmiö. Se on osa arkea, osa epäoikeudenmukaisuuksia ja osa tarvetta tehdä asioita toisin. Suomessa olisi mahdollista rakentaa järjestelmä, jossa kenenkään ei tarvitsisi miettiä, onko apu vain rikkaiden ulottuvilla. Sen toteutuminen edellyttää kuitenkin sitä, että rikomme stereotyyppejä, tunnistamme rakenteelliset esteet ja hyväksymme sen, että mielenterveys ei ole vain yksilön sisäinen asia vaan yhteiskunnan yhteinen vastuu.

Share