Miksi Suomi kumartaa Washingtonille? On aika lopettaa nöyristely

Kelan järjestelmässä liikkuu tietoja, joita ei pitäisi uskoa vieraan valtion yritysten käsiin. Kyse ei ole nimistä ja osoitteista, vaan suomalaisten toimeentulosta, terveydentilasta ja elämän kaikkein haavoittuvimmista hetkistä. Nämä tiedot kertovat, kuka on työtön, kuka sairastelee, kuka elää köyhyysrajan alla. Ja nyt tämä kaikki ollaan siirtämässä järjestelmään, jonka omistaa amerikkalainen suuryritys.
 

Hallitus vakuuttaa, että ohjeistukset ja pelisäännöt ovat kunnossa. Mutta ohjeistukset eivät pysäytä Yhdysvaltain viranomaisia, jos ne päättävät vaatia pääsyä dataan oman lainsäädäntönsä nojalla. Yhdysvalloissa on laki, joka velvoittaa amerikkalaiset yritykset luovuttamaan tietoja viranomaisille riippumatta siitä, missä päin maailmaa palvelimet sijaitsevat. Tällä hetkellä hallituksemme rakentaa hyvinvointivaltion arkaluonteisinta tietovarantoa järjestelmän päälle, johon Washingtonilla on halutessaan avain.

Mutta mennään hetkeksi syvemmälle, kysymykseen jota ei Suomessa uskalleta ääneen esittää: miksi me ylipäätään olemme Yhdysvaltojen puolella?

Kuulen jo vastalauseet. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Venäjä on aggressiivinen ja vaarallinen naapuri. Totta. Mutta samaan aikaan kun me tuomitsemme Venäjän sotatoimet, Yhdysvallat on tänä vuonna hyökännyt sotilaallisesti Venezuelaan ja kaatanut sen hallituksen, sekä iskenyt Iraniin yhdessä Israelin kanssa ilman YK:n mandaattia ja ilman kongressin hyväksyntää. Lukuisat maat ympäri maailmaa, myös monet länsimaat, ovat tuominneet nämä operaatiot räikeiksi kansainvälisen oikeuden rikkomuksiksi. YK:n pääsihteeri on todennut, että Yhdysvaltojen toimet vaarantavat koko kansainvälisen järjestyksen. Missä on se moraalinen raja, joka tekee näistä teoista hyväksyttäviä, mutta Venäjän toimista tuomittavia?

Vastaus on yksinkertainen. Länsimainen media ja poliittinen johto ovat rakentaneet vuosikymmeniä tarinaa, jossa Yhdysvallat on oletuksena hyvä toimija ja sen vastustajat pahoja. Tähän tarinaan on kasvettu, koulutettu ja totuttu. Kriittinen puhe on vaiennettu leimaamalla se propagandaksi tai vihollisen ääneksi. Mutta totuus on, että valtaosa maailman ihmisistä katsoo Yhdysvaltoja samalla tavalla kuin me katsomme Venäjää: suurvaltana, joka ajaa omia etujaan ihmisoikeuspuheidensa takana piiloutuen. Venezuelan öljy mainittiin Trumpin omassa puheessa operaation jälkeen. Ei demokratia, ei oikeusvaltioperiaate. Öljy.

Suomi on historiallisesti osannut kulkea omia polkujaan. Toisen maailmansodan jälkeinen puolueettomuuspolitiikka ei ollut pelkuruutta, se oli viisautta. Se oli ymmärrys siitä, että pienen maan ei kannata sitoutua suurvaltojen peleihin, vaan rakentaa omaa liikkumavaraa ja suhteita moneen suuntaan.

Nato-jäsenyys herätti toivoa turvallisuuden suhteen. Mutta samalla se kavensi Suomen itsenäistä liikkumavaraa ulkopolitiikassa. Nyt kun Yhdysvaltain johto käy sotia ilman kongressin lupaa, kaataa vieraiden maiden hallituksia ja uhkailee avoimesti myös muita, mukaan lukien Grönlantia ja Kanadaa, on pakko kysyä: myimmekö strategisen itsenäisyytemme hetkellisen turvallisuudentunteen hinnalla?

Palataan Kelaan ja siihen, mitä pitäisi tehdä toisin. Ratkaisut ovat olemassa, eikä niitä tarvitse hakea kaukaa.

Suomen on lakattava ostamasta kriittistä tietotekniikkaansa ulkomaisilta suuryrityksiltä. Tämä ei tarkoita eristäytymistä, vaan järkevää harkintaa. Viro on rakentanut maailmanluokan digitaalisen hallinnon täysin omalla teknologialla ja omassa hallinnassaan. Suomi voisi tehdä saman, tai laajentaa yhteistyötä Viron ja muiden Pohjoismaiden kanssa yhteiseksi eurooppalaiseksi hankkeeksi.

Julkisen sektorin pitäisi myös suosia ohjelmistoja, joiden koodi on kaikkien nähtävillä ja tarkastettavissa. Kun järjestelmä on rakennettu avoimesti, sen voi tarkistaa, kehittää ja tarvittaessa siirtää pois alkuperäiseltä toimittajalta. Suljettu ulkomainen ohjelmisto taas sitoo Suomen toimittajaan, jonka hinnat ja ehdot voivat muuttua milloin tahansa ilman mitään sananvaltaa meiltä.

Euroopan unionin tasolla tarvitaan oikea eurooppalainen pilvipalvelurakenne, joka ei ole riippuvainen amerikkalaisista jättifirmoista. Tähän suuntaan on yritetty, mutta toistaiseksi enemmän puheilla kuin teoilla. Suomen pitäisi olla tässä aloitteellinen ja vaatia EU:lta todellisia investointeja. Lisäksi Suomeen tarvitaan selkeä laki, joka kieltää arkaluonteisten julkisten tietojen käsittelyn sellaisissa järjestelmissä, joihin vieraiden maiden viranomaisilla on laillinen pääsyoikeus. Muodollinen tietosuoja ei riitä, kun taustalla on lainsäädäntöä, joka ohittaa sen täysin.

Jotkut sanovat, että tämä on haaveilua, että maailma toimii kovilla ehdoilla ja Yhdysvallat on välttämätön kumppani. Mutta on eroa sillä, tekeekö pakollista yhteistyötä vai antautuuko vapaaehtoisesti riippuvaiseksi.

Suomi voi käydä kauppaa Yhdysvaltojen kanssa. Se voi ylläpitää diplomaattisia suhteita. Mutta sen ei tarvitse laittaa kansalaistensa terveystietoja amerikkalaisen yrityksen käsiin. Sen ei tarvitse rakentaa hyvinvointivaltion digitaalista selkärankaa järjestelmälle, jota viime kädessä ohjaa valtio, joka tänä vuonna on käynyt kaksi luvatonta sotaa ja uhkailee avoimesti jopa omia liittolaisiaan.

Politiikassa pätee yksi karu totuus: riippuvuus on valtaa. Se, joka kontrolloi infrastruktuuria, kontrolloi yhteiskuntaa. Kun Suomi antaa kriittisten julkisten järjestelmiensä päätyä ulkomaisiin käsiin, se ei tee pelkkää hankintapäätöstä. Se tekee poliittisen valinnan, joka kaventaa suomalaisen demokratian toimintakykyä pitkäksi aikaa eteenpäin.

Vasemmiston, ja kaikkien niiden joille suomalainen hyvinvointivaltio on tärkeä, on nyt puhuttava samalla äänellä: digitaalinen omavaraisuus on poliittinen kysymys. Se ei ole IT-osaston asia. Se on kysymys siitä, kenellä on valta suomalaisten elämään.

Kelan tietoja ei saa luovuottaa ulkomaiselle suuryritykselle. Ei nyt, ei koskaan.