Miksi etuoikeuden mureneminen tuntuu sorrolta ja miksi pelko on turhaa

Kun puhutaan syrjinnästä, ei pitäisi puhua tunteista, vaan rakenteista. Syrjintä on sitä, että et saa työpaikkaa nimesi takia. Se on sitä, että joudut pelkäämään väkivaltaa kävellessäsi kumppanisi kanssa käsi kädessä. Se on sitä, että historiasi ja kulttuurisi on pyyhitty pois koulukirjoista. Mikään näistä ei koske valkoista suomalaista miestä sen takia, että hän on valkoinen tai mies. Silti ilmassa väreilee omituinen pelko.

Tämä pelko kumpuaa ajatuksesta, että tasa-arvo olisi jokin nollasummapeli. Että jos pöytään tuodaan lisää tuoleja muille, se tarkoittaisi, että joltain otetaan lautanen pois. Mutta se ei pidä paikkaansa. Kukaan ei ole viemässä perusoikeuksia niiltä, joilla ne jo on. Kyse on vain siitä, että ne samat oikeudet ja se sama tila kuuluu ihan kaikille muillekin.

On tietenkin totta, että maailma muuttuu, ja se muutos voi tuntua pelottavalta. Vanha maailmanjärjestys, jossa yksi kapea viiteryhmä määritti normin ja muut olivat "poikkeuksia", on murenemassa. Kun on tottunut olemaan keskiössä, sivummalle siirtyminen – tai edes tilan jakaminen – voi tuntua siltä, että on joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Psykologiassa puhutaan suhteellisesta deprivaatiosta; tunteesta, että menettää jotain, vaikka todellisuudessa kyse on vain etuoikeuksien tasoittumisesta.

Meidän pitäisi uskaltaa puhua ääneen siitä, että valkoinen mies voi toki voida huonosti. Syrjäytyminen, yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat todellisia tragedioita, jotka kohtelevat monia miehiä kaltoin. Mutta nämä ongelmat eivät johdu siitä, että naiset saavat vaatia tasa-arvoa tai että vähemmistöt näkyvät mediassa. Ne johtuvat usein samasta jäykästä patriarkaalisesta mallista, joka vaatii mieheltä pärjäämistä ja vaikenemista. Se on ironista: se sama systeemi, jota monet yrittävät puolustaa "perinteisinä arvoina", on usein juuri se, joka nujertaa heidät itsensä.

​Kristinuskon asema Suomessa on toinen mielenkiintoinen pointti tässä uhriutumiskeskustelussa. Meillä on valtionkirkko, verotusoikeus ja uskonnolliset pyhät määrittelevät koko kansan lomat. On suorastaan absurdia väittää olevansa syrjitty uskonsa tähden maassa, jossa koko yhteiskunnan infrastruktuuri on rakennettu kyseisen uskonnon päälle. Kyse on taas siitä, että kun muut uskonnot tai uskonnottomuus vaativat yhdenvertaista kohtelua, se tulkitaan hyökkäykseksi kristinuskoa vastaan.
 

Oikeistolaisessa retoriikassa pelataan usein tällä pelolla. Maalataan kuvia siitä, miten "normaali elämä" kielletään ja miten sananvapaus viedään. Mutta mitä se "viety vapaus" käytännössä on? Se on usein vain sitä, ettei enää voi loukata muita ilman sosiaalisia seurauksia. Se on sitä, että joutuu ottamaan huomioon ihmiset, joita ei ennen tarvinnut huomata. Se ei ole oikeuksien viemistä, se on käytöstapojen ja empatian vaatimista.

Meidän on pakko pystyä parempaan keskusteluun kuin tähän jatkuvaan defenssiin. Tasa-arvo ei ole hyökkäys ketään vastaan, vaan kutsu rakentaa yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei tarvitse kokea itseään toisen luokan kansalaiseksi. Jos sinulla on jo kaikki oikeudet, niiden antaminen muille ei tee sinusta sorrettua. Se tekee sinusta osan oikeudenmukaisempaa maailmaa.

​Ehkä olisi aika lopettaa se oman aseman puolustaminen pelon kautta ja miettiä, miksi muiden vapaus tuntuu itseltä pois olevalta. Maailmassa riittää tilaa meille kaikille, kunhan opimme ensin istumaan samassa pöydässä ilman, että joku yrittää omia koko tarjoilun itselleen.