​Tiedän tasan tarkkaan, miltä tämä tuntuu, koska olen elänyt sen itse läpi. Kamppailin pitkään vakavien vaikeuksien kanssa ennen kuin sain minkäänlaista virallista diagnoosia. Kun olo on sumuinen ja voimat loppu, virallisen järjestelmän hitaus tuntuu kohtuuttomalta. Istut kuukausia jonoissa ja täytät papereita vain kuullaksesi, että tutkimukset vievät aikaa ja prosessit ovat kesken. Samaan aikaan arki rullaa eteenpäin, ja sinun pitäisi pystyä selviytymään huomisesta ilman mitään työkaluja.

​Minulle se kaikkein kriittisin pelastusrengas tuon pitkän ja epätoivoisen odotuksen aikana ei löytynyt terveyskeskuksen seinien sisältä, vaan järjestöjen matalan kynnyksen chateista. Kun hätä oli suurin keskellä iltaa tai yötä, chatissa oli vastassa ihminen, joka kuunteli heti. Siellä ei kyselty lähetteitä, vaan kohdattiin se paha olo, joka oli päällä juuri sillä sekunnilla. Ne keskustelut olivat ainoa asia, joka auttoi jaksamaan eteenpäin vaikeimpien hetkien yli.

​Tässä nykyisessä palvelurakenteessa vastassa on kuitenkin aivan liian usein kuukausien jonot, monimutkainen byrokratia ja tunne siitä, että jää täysin yksin. Samaan aikaan hoitotakuun löyhentäminen uhkaa venyttää odotusaikoja entisestään. Kun julkinen puoli nostaa kädet pystyyn, vastuu valuu niille samoille järjestöille, jotka pitivät minuakin pinnalla.

​Tämän keskellä on pakko kysyä, mihin ne meidän yhteiset sote-rahat oikein uppoavat.

​Järjestöt tekevät sen, mihin julkinen puoli ei pysty tai suostu

​Kun viralliset reitit pettävät ja luukulta toiselle pallottelu uuvuttaa, monelle viimeiseksi oljenkorreksi jää järjestötoiminta. Kolmannen sektorin pyörittämät matalan kynnyksen palvelut, kriisipuhelimet, vertaistukiryhmät ja chat-alustat ovat niitä paikkoja, joihin voi ottaa yhteyttä ilman diagnoosia, lähetettä tai kuukausien odottelua. Järjestöissä ihminen kohdataan ihmisenä eikä pelkkänä jononumerona tai budjettirasitteena.

​Tässä työssä piilee kuitenkin tietty paradoksi. Kun järjestö onnistuu auttamaan nuorta tai aikuista ajoissa, tämä ihminen ei koskaan päädy tilastoihin raskaana ja kalliina erikoissairaanhoidon asiakkaana. Koska mitään hälyttävää ei pääse tapahtumaan, päättäjien on helppo kuvitella, että näistä palveluista voi säästää ilman seurauksia. Järjestöjen tekemä työ on näkymätöntä juuri siksi, että se toimii niin perhanan hyvin.

​Lyhytnäköistä säästöpolitiikkaa, joka tulee helvetin kalliiksi

​Meneillään olevat järjestöavustusten leikkaukset ovat inhimillisesti ajateltuna julmia, mutta taloudellisesti myös täysin käsittämättömiä. Kyse on puhtaasta matematiikasta.

​Muutaman keskustelukerran tarjoaminen matalan kynnyksen chatissa tai vertaistukiryhmässä maksaa murto-osan siitä, mitä yhteiskunnalle maksaa yksikin vuorokausi psykiatrisella osastohoidolla. Pitkistä sairauslomista tai pysyvästä syrjäytymisestä puhumattakaan. Jokainen euro, joka viedään ennaltaehkäisevästä tuesta, maksetaan myöhemmin moninkertaisena takaisin raskaissa erityispalveluissa.

​Vaadin päättäjiltä suunnanmuutosta ja tekoja

​
Tämän nykyisen menon on yksinkertaisesti muututtava, ja siksi meidän on alettava vaatia päättäjiltä konkreettisia tekoja pelkän kriisipuheen sijaan. Ensinnäkin säästöruuvit on irrotettava järjestöjen kaulalta välittömästi. On täysin absurdia kurjistaa sitä ainoaa verkkoa, joka vielä pitää ihmisiä pinnalla. Valtion ja hyvinvointialueiden budjeteissa painopiste on siirrettävä kankeasta ylätason paperinpyörittämisestä ja raskaasta byrokratiasta suoraan ruohonjuuritasolle, missä ihmiset todellisuudessa pelastetaan.

​Samalla meidän on purettava se älytös ajatusmalli, että apua saa vasta sitten, kun paperiin on saatu leimattua virallinen sairausmääritelmä. Tukea täytyy olla saatavilla silloin, kun ihminen itse tuntee tarvitsevansa sitä, ilman pakollista diagnoosiviidakkoa. Me emme tarvitse enää yhtäkään hätäistä korjausliikettä järjestelmän ylätasolle, vaan aitoa panostusta sinne, missä apua tarvitseva ihminen kohdataan ensimmäisenä. Järjestöjen ja matalan kynnyksen palveluiden asemaa on vahvistettava, sillä ne ovat se ainoa toimiva silta takaisin jaloilleen pääsemiseksi.

​Pohdittavaksi

​Yhteiskunnan toimivuutta mitataan sillä, miten se kohtelee ihmistä silloin, kun hätä on suurin. Jos hoidon saaminen edellyttää sitä, että ihmisen on ensin romahdettava täysin, järjestelmä ei säästä rahaa. Se on yksinkertaisesti rikki.

​Jos sinun tai läheisesi maailma murentuisi tänä iltana, uskotko, että yhteiskunnan turvaverkko ottaisi kopin ennen kuin osut pohjaan?