Suomen talouskurimus ja poliittinen vastuu omasta näkökulmastani

Suomen taloudesta käytävä keskustelu saavutti jälleen uuden kierroksen, kun eduskunta käsitteli maan ajautumista EU:n tarkkailuluokalle. Tätä taustaa vasten kyselytunti paljasti huolestuttavan ilmiön. Jokainen puolue pitää kiinni omasta totuudestaan, mutta harva esittää kokonaiskuvaa siitä, miten Suomi oikeasti selviää ulos velkaantumisen ja heikon kasvun kierteestä. Haluankin nostaa esiin, miksi nykyinen talouspolitiikka herättää minussa epäluuloa ja miksi erityisesti koulutuksesta leikkaaminen on mielestäni täysin väärä suunta.

Ensimmäiseksi tartun eduskunnassa käytyyn keskusteluun yhteisöveron laskemisesta. Vasemmistoliiton Aino Kaisa Pekonen nosti esiin huolen siitä, että oikeistohallitus käyttää velkarahaa kevein perustein silloin kun hyötyjinä ovat elinkeinoelämän intressiryhmät. Hän muistutti, että yhteisöveron alennukset eivät aiemminkaan ole tuoneet luvattuja investointeja vaan lähinnä kasvattaneet osinkoja. Omasta näkökulmastani tämä väite ei ole perusteeton. Suomella on pitkä historia siitä, että yrityksille annetut verohelpotukset eivät johda uuden työn tai tuotannon syntymiseen, vaan pikemminkin omistajien varallisuuden kasvuun. On vaikea nähdä, miksi vuonna 2027 toteutettava miljardin euron verokevennys muuttaisi tämän dynamiikan.

Valtiovarainministeri Riikka Purra korosti olevansa huolissaan velkaantumisesta ja vertasi yhteisöveron laskua vasemmiston vaihtoehtobudjetin veronkiristyksiin. En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että yritysverotuksen keventäminen on paras tapa edistää kasvua tilanteessa, jossa julkisen talouden kestävyys on jo valmiiksi heikko. Velkaa ei tulisi ottaa kevyin perustein, eikä varsinkaan silloin, jos hyödyt valuvat varakkaimmille ilman että tavallinen kansalainen tai yhteiskunta kokonaisuutena saa siitä vastinetta.

Yhtä lailla minua huolestuttaa hallituksen linja koulutuspolitiikassa. Minja Koskela nosti esiin sen, että oikeistohallitus leikkaa jälleen koulutuksesta ja erityisen kipeä on 120 miljoonan euron leikkaus ammatilliseen koulutukseen. Myös sosiaalidemokraatit ovat valmiita jättämään sadan miljoonan leikkauksista voimaan. Tämä on mielestäni järkyttävä ratkaisu aikana, jolloin työmarkkinat huutavat osaavaa työvoimaa ja jolloin koulutus on yksi harvoista tutkitusti toimivista keinoista lisätä tuottavuutta.

Koulutus ei ole kulu vaan investointi, joka maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti. Kun hallitus samaan aikaan puhuu kasvun vauhdittamisesta ja kilpailukyvystä, mutta leikkaa sektorilta, joka vaikuttaa suoraan tulevaisuuden talouteen, päätökset näyttävät ristiriitaisilta. En hyväksy ajatusta, että jotkin koulutusalat olisivat vähemmän arvokkaita kuin toiset. Yhteiskunta tarvitsee yhtä lailla insinöörejä kuin sosiaalialan, kulttuurin ja humanististen aineiden osaajia. Talouden kehitys ei ole pelkkää teknistä kasvua, vaan se rakentuu monipuolisesta osaamisesta ja kyvystä ymmärtää sekä ihmiset että rakenteet ympärillämme.

Keskustelu vastuusta nousi esiin, kun Riitta Kaarisalo kysyi Purra kantaisiko vastuun Suomen joutumisesta EU:n tarkkailuluokalle. Purra toisti kantavansa vastuun nykyhallituksen päätöksistä, mutta vieritti syytä edellisten hallitusten niskoille. Ymmärrän toki, että velkaantuminen ei ole yhden vaalikauden tuotos, mutta jatkuva sormella osoittaminen ei vie keskustelua eteenpäin. Suomessa on tehty talouspolitiikkaa vuosikymmeniä toisinaan rohkeasti, toisinaan varovaisesti, mutta harvoin pitkäjänteisesti. Jokainen hallitus on ollut osa tätä jatkumoa ja mielestäni vastuun kantaminen tarkoittaa myös sitä, että myöntää oman politiikkansa seuraukset sen sijaan että hakee syyllisiä menneisyydestä.

Suomen tilanne vaatii minun mielestäni rehellistä arviointia siitä, mikä toimii ja mikä ei. Yritysveron alennukset eivät ole aiemmin johtaneet luvattuun kasvuun, eikä koulutuksesta leikkaaminen ole koskaan ollut tie kohti kestävää tulevaisuutta. Tarvitsemme rohkeaa talouspolitiikkaa, joka keskittyy siihen, mikä aidosti tuottaa arvoa koko yhteiskunnalle. Se tarkoittaa vastuullista veropolitiikkaa, tutkimukseen ja koulutukseen panostamista sekä kykyä nähdä talous kokonaisuutena, ei pelkkänä kuluerien vähentämisenä.

Kun Suomi nyt joutuu EU:n tarkkailuluokalle, meidän on kysyttävä itseltämme, haluammeko jatkaa tiellä, jossa lyhyen aikavälin poliittiset tavoitteet ohittavat pitkän aikavälin kestävyyden. Toivon, että tämä keskustelu herättää päättäjät näkemään, että tulevaisuus rakennetaan osaamisen, tasapuolisen verotuksen ja avoimen vastuunjaon varaan. Vain siten Suomi voi nousta takaisin taloudellisesti vakaaksi ja kilpailukykyiseksi maaksi.