Suomi on ajautunut mielenterveyskriisiin, jota ei voi enää selittää yksilöiden heikkoudella tai sattumalla. Nuorten pahoinvointi on seurausta poliittisista valinnoista, joissa talouskurista on tehty itseisarvo ja inhimillisyys on sysätty sivuun. Nykyhallitus kantaa suoran vastuun siitä, että yhä useampi nuori putoaa työelämästä ennen kuin sinne ehtii edes kunnolla mukaan. Mielenterveys ei romahda tyhjiössä, vaan päätöspöydissä.
Työeläkevakuuttaja Kevan selvitysten mukaan mielenterveyden häiriöt ovat yleisin syy nuorten työkyvyttömyyseläkehakemuksiin julkisella sektorilla. Vain noin joka viides nuori on ollut työssä ennen mielenterveyssyistä tehtyä eläkehakemusta, ja monilla yhteys työelämään ei vakiinnu myöskään sen jälkeen. Tämä kertoo karua kieltä siitä, kuinka pahasti järjestelmä on pettänyt nuoret jo varhaisessa vaiheessa. Kyse ei ole yksittäisistä poikkeuksista, vaan rakenteellisesta epäonnistumisesta.
Samaan aikaan kun mielenterveyden häiriöt lisääntyvät, hallitus on toteuttanut mittavia leikkauksia sosiaali ja terveysjärjestöjen rahoitukseen. Nämä järjestöt ovat olleet monille nuorille viimeinen turvaverkko silloin, kun julkiset palvelut eivät ole vastanneet tarpeeseen. Leikkaukset ovat kohdistuneet erityisesti matalan kynnyksen tukeen, kriisityöhön ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön. Se on lyhytnäköistä politiikkaa, joka siirtää kustannukset tulevaisuuteen ja kasvattaa inhimillistä kärsimystä.
Tutkimustieto on yksiselitteistä. Varhainen tuki mielenterveysongelmiin vähentää vakavien häiriöiden pitkittymistä, ehkäisee syrjäytymistä ja parantaa työllistymismahdollisuuksia. Kun palveluihin pääsyä vaikeutetaan ja resursseja karsitaan, ongelmat ehtivät syventyä. Tämä näkyy lisääntyvinä työkyvyttömyyseläkkeinä, kasvavina hoitojonoina ja nuorina, jotka menettävät uskonsa tulevaisuuteen ennen aikuisuutta.
Hallituksen harjoittama oikeistolainen talouspolitiikka perustuu ajatukseen, että julkisia menoja on leikattava hinnalla millä hyvänsä. Mielenterveys nähdään kulueränä, ei investointina. Todellisuudessa jokainen hoitamaton mielenterveysongelma maksaa yhteiskunnalle moninkertaisesti menetettyinä työvuosina, kasvaneina sosiaalikuluina ja lisääntyneenä sairastavuutena. Tästä huolimatta mielenterveyspalvelut saavat vain murto-osan terveydenhuollon kokonaisrahoituksesta.
Nuoret ovat tämän politiikan suurimpia häviäjiä. Hoitoon pääsy viivästyy, terapiapaikkoja on liian vähän ja koulujen sekä oppilaitosten tukipalveluja karsitaan. Moni nuori jää yksin ongelmiensa kanssa juuri silloin, kun elämän perusta olisi vasta rakentumassa. Kun apua ei saa ajoissa, kynnys palata opintoihin tai työelämään nousee lähes ylitsepääsemättömäksi.
On myös poliittinen valinta sivuuttaa mielenterveyden ja sosiaalisen eriarvoisuuden välinen yhteys. Leikkaukset osuvat aina kovimmin niihin, joilla on vähiten voimavaroja. Oikeiston korostama yksilön vastuu kuulostaa ontolta silloin, kun tukirakenteet puretaan järjestelmällisesti. Mielenterveysongelmat eivät ratkea itsekurilla tai markkinoiden logiikalla, vaan toimivilla julkisilla palveluilla ja yhteiskunnallisella vastuulla.
