Mielenterveys on uusi luokkakysymys – kun turvaverkko pettää, mieli murtuu
Nykyinen palvelujärjestelmämme suosii räikeällä tavalla niitä, jotka ovat jo valmiiksi kiinni vakaassa työelämässä. Työterveyshuollon piirissä olevat saavat usein nopean ja ennaltaehkäisevän avun, kun taas yhteiskunnan haavoittuvimmassa asemassa olevat, kuten opiskelijat, työttömät ja pienipalkkaiset, joutuvat luottamaan ylikuormitettuun julkiseen sektoriin. Kun apua joutuu odottamaan kuukausia, pelkkä oireilu muuttuu usein krooniseksi hätätilaksi. On vaikea puhua tasa-arvosta, kun ihmisen oikeus saada tukea kriisin keskellä riippuu hänen sosioekonomisesta asemastaan.
On välttämätöntä tarkastella, miten nykyinen poliittinen ilmapiiri ja Orpon-Purran hallituksen linjaukset vaikuttavat suoraan yksilön psyykkiseen jaksamiseen. Mielenterveys ei synny tyhjiössä, vaan se on suorassa vuorovaikutuksessa elinympäristön kanssa. Kun hallitus toteuttaa rajuja leikkauksia sosiaaliturvaan ja sote-palveluihin, se ei leikkaa vain numeroita papereista, vaan se murentaa monen suomalaisen perimmäistä turvallisuudentunnetta. Psyykkinen hyvinvointi vaatii perustakseen ennakoitavuutta ja luottamusta siihen, että kantaaottava yhteiskunta ei hylkää vaikeuksien keskellä.
Köyhyys ja taloudellinen niukkuus ovat kiistatonta myrkkyä ihmisen mielenterveydelle. Jatkuva selviytymiskamppailu ja huoli huomisesta pitävät ihmisen hermoston jatkuvassa hälytystilassa, mikä altistaa masennukselle, ahdistukselle ja uupumukselle. Tällaisessa tilanteessa pelkkä terapia on usein riittämätön apu, jos elämän perusedellytykset murenevat poliittisten päätösten seurauksena. Hallituksen linja, jossa säästöjä haetaan kaikkein heikoimmilta, on inhimillisesti katsoen kestämätön. Se luo maaperää, jossa psyykkinen pahoinvointi ei ainoastaan lisäänny, vaan se myös syvenee tavalla, jota on myöhemmin vaikea korjata.
Inhimillisestä näkökulmasta on tuskallista seurata, kuinka varhaisen puuttumisen mahdollisuudet valuvat hukkaan. Me tiedämme, että mitä nopeammin ihminen saa apua, sitä helpommin hän toipuu. Silti olemme tilanteessa, jossa julkinen sektori on ajettu niin tiukoille, että apua saa usein vasta, kun tilanne on jo eskaloitunut vakavaksi. Tämä on vaarallinen kehityssuunta, joka tuottaa pitkäaikaista kärsimystä ja syventää yhteiskunnallista kuilua. Jos nuori ihminen joutuu kasvamaan ympäristössä, jossa apu on kiven alla ja tulevaisuus näyttää pelkiltä leikkauksilta, me menetämme jotain sellaista, mitä ei rahalla voida mitata.
Meidän on vaadittava suunnanmuutosta, joka asettaa ihmisen mielen hyvinvoinnin etusijalle. Mielenterveyden ei tulisi koskaan olla kiinni varallisuudesta tai asemasta. Tarvitsemme aitoja panostuksia matalan kynnyksen palveluihin, mutta tarvitsemme myös ymmärrystä siitä, että inhimillinen toimeentulo ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat mielenterveyden parasta ennaltaehkäisyä. Terapiatakuu on tärkeä tavoite, mutta se jää vain puolittaiseksi ratkaisuksi, jos samaan aikaan heikennetään ihmisten arjen turvaa. On aika lopettaa mielenterveysongelmien tarkastelu pelkkinä yksilön haasteina ja nähdä ne osana suurempaa kokonaisuutta.
Hyvinvointivaltion alkuperäinen lupaus oli tarjota suojaa jokaiselle. Tällä hetkellä tuo lupaus tuntuu kaukaiselta niille, jotka taistelevat päivittäin jaksamisensa kanssa samalla, kun palveluista karsitaan. Mielenterveys on palautettava kaikkien yhteiseksi oikeudeksi, ei vain harvojen etuoikeudeksi. On tunnustettava, että psyykkinen kestävyys on koko yhteiskunnan kantava voima, ja sen vaaliminen on arvokkain sijoitus, jonka voimme tehdä. Hallituksen on ymmärrettävä, että henkistä pahoinvointia ei voida säästää pois, se vain muuttaa muotoaan ja kasvattaa hintaansa tulevaisuudessa. Meillä on oltava varaa inhimillisyyteen, sillä ilman sitä meillä ei ole kestävää yhteiskuntaa.