Mielenterveys ei ole menoerä vaan perusta, jonka hallitus murentaa
17.12.2025
Suomi on ajautunut tilanteeseen, joka olisi vielä muutama vuosi sitten tuntunut monista mahdottomalta. Maa, jota on totuttu pitämään hyvinvointivaltion malliesimerkkinä, on joutunut EU:ssa sosiaalisen kehityksen tarkkailuluokalle. Tämä ei ole tekninen yksityiskohta tai byrokraattinen huomautus, vaan vakava poliittinen viesti. Se kertoo, että eriarvoisuus kasvaa, hyvinvoinnin mittarit heikkenevät ja yhä useampi jää ilman tarvitsemiaan palveluja. Erityisen huolestuttavaa on se, että yksi keskeisimmistä ongelmista liittyy mielenterveyteen ja hoitoon pääsyyn.
Silti Petteri Orpon hallituksen politiikassa mielenterveys näyttäytyy yhä sivuasiana. Vaikka Suomi on keskellä mielenterveyskriisiä, hallituksen ratkaisut viestivät, että kyse on lähinnä kuluerästä, jota voidaan leikata talouskurin nimissä. Tämä ajattelu on paitsi kylmää myös vaarallisen lyhytnäköistä. Kun yhteiskunnan henkinen hyvinvointi rapautuu, mikään muu ei pysy pitkään kasassa.
Mielenterveyspalvelujen saatavuus on heikentynyt jo pitkään. Hoitoon pääsy kestää liian kauan, ja apua joutuu odottamaan kuukausia silloinkin, kun tilanne on akuutti. Monelle apu tulee vasta kriisin jälkeen, jos silloinkaan. Tämä ei ole sattumaa eikä yksittäisten työntekijöiden vika, vaan seurausta poliittisista valinnoista. Kun peruspalveluja ei vahvisteta, järjestelmä tukkeutuu ja vastuu siirtyy yksilöille, jotka ovat jo valmiiksi uupuneita.
Samaan aikaan eriarvoisuus kasvaa. Ihmisen mahdollisuudet saada mielenterveysapua riippuvat yhä enemmän siitä, missä hän asuu ja kuinka paksu lompakko sattuu olemaan. Ne, joilla on varaa, hakeutuvat yksityiselle. Ne, joilla ei ole, jäävät jonoon tai kokonaan ilman apua. Tässä kehityksessä ei ole mitään väistämätöntä. Se on seurausta siitä, että julkista mielenterveyden hoitoa ei ole resursoitu riittävästi eikä pidetty aidosti kaikkien oikeutena.
Erityisen kestämätöntä on se, että samaan aikaan kun mielenterveysongelmat lisääntyvät, hallitus leikkaa sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusta. Nämä järjestöt tekevät työtä, jota julkinen sektori ei yksin pysty hoitamaan. Ne tarjoavat matalan kynnyksen tukea, ennaltaehkäisevää apua ja inhimillistä kohtaamista silloin, kun järjestelmä ei ehdi tai kykene vastaamaan. Kun näistä toiminnoista leikataan, ongelmat eivät katoa. Ne syvenevät ja palaavat myöhemmin raskaampina ja kalliimpina.
Mielenterveyskriisiin olisi olemassa toinenkin suunta. Hoitoon pääsyä voitaisiin nopeuttaa sitovilla määräajoilla, jotka takaavat avun silloin kun ihminen sitä tarvitsee, ei silloin kun järjestelmä sattuu vapautumaan. Perusterveydenhuoltoon voitaisiin ohjata lisää pysyvää rahoitusta ja henkilöstöä, jotta mielenterveys olisi luonteva osa arjen terveyspalveluja eikä erillinen, ruuhkautunut lisä.
Ennaltaehkäisevä työ tulisi nostaa politiikan keskiöön. Tämä tarkoittaisi panostuksia kouluihin, opiskelijahuoltoon, työterveyteen ja yhteisöllisiin palveluihin. Kun tuki on saatavilla ajoissa, ongelmat eivät ehdi kasvaa kriiseiksi. Tämä on inhimillisesti kestävämpää ja myös taloudellisesti järkevää, vaikka se ei sovi leikkauspolitiikan lyhytnäköiseen logiikkaan.
Järjestöjen toiminta tulisi turvata pitkäjänteisellä rahoituksella. Jatkuva epävarmuus ja pirstaleiset hankkeet syövät vaikuttavuutta ja luottamusta. Vakaa rahoitus mahdollistaisi sen, että ihmiset saisivat jatkuvaa tukea eikä apu katkeaisi kesken kaiken. Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan osa toimivaa hyvinvointivaltiota.
Mielenterveyspalvelujen laajentaminen koko väestölle edellyttää myös sitä, ettei terapia ja muu psykososiaalinen tuki ole vain harvojen etuoikeus. Kun hoito on aidosti saavutettavaa, avun hakemisesta tulee normaalia eikä häpeällistä. Tämä vaatii yhteistä vastuuta ja julkista rahoitusta, ei yksilöille sysättyä maksutaakkaa.
Orpon hallituksen politiikka nojaa ajatukseen, että yksilön oma vastuu ja markkinat paikkaavat julkisen sektorin puutteet. Mielenterveyden kohdalla tämä ajatus on erityisen julma. Kukaan ei valitse uupumusta, masennusta tai ahdistusta. Silti hallituksen linja kohtelee mielenterveyttä kuin henkilökohtaista epäonnistumista, ei yhteiskunnallista kysymystä.
Mielenterveys on koko yhteiskunnan perusta. Se vaikuttaa oppimiseen, työhön, turvallisuuteen ja luottamukseen. Kun Suomi ajautuu sosiaalisen kehityksen tarkkailuluokalle, kyse ei ole sattumasta vaan seurauksesta. Politiikka on arvovalintoja, ja tällä hetkellä mielenterveys häviää niissä liian usein.
Mielenterveyskriisi ei ratkea odottamalla eikä leikkaamalla. Se ratkeaa vain sillä, että ihmiset asetetaan etusijalle ja mielenterveys tunnustetaan arvoksi, jota ei voi enää sivuuttaa tai siirtää tulevaisuuteen.