Tämä ei ole vahinko, vaan tietoinen poliittinen linjaus.

​Nykyinen työturvallisuuslaki jättää yritykset ilman vastuuta. Samaan aikaan kun hallitus vaatii työntekijöiltä joustamista ja osallistumista, se kieltäytyy asettamasta työnantajille mitään lakisääteistä velvollisuutta tunnistaa lähisuhdeväkivaltaa, tukea sen kohteeksi joutunutta tai järjestää hänelle turvallisia olosuhteita työntekoon. Tämä teeskentely on lopetettava.

​Leikkauspolitiikka syventää väkivallan kierteitä

​Oikeiston leikkauspolitiikka ei ole neutraalia taloudenpitoa. Se on kovaa politiikkaa niitä kohtaan, jotka yrittävät irtautua väkivaltaisesta suhteesta.

​Kun Kokoomus ja Perussuomalaiset leikkaavat asumistuesta, sosiaaliturvasta sekä Ensi- ja turvakotien liiton rahoituksesta, ne vievät väkivaltaa kokeneilta viimeisenkin taloudellisen turvaverkon.

​Lähisuhdeväkivallassa on aina kyse vallasta ja taloudellisesta riippuvuudesta. Kun elinkustannukset nousevat ja tukiverkot puretaan, uhrilla ei yksinkertaisesti ole taloudellisia edellytyksiä lähteä. Hän jää kotiin, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

​Oma työpaikka ja säännöllinen tulo voisivat tarjota väylän vapauteen. Ilman lainsäädännön suojaa työpaikastakin tulee kuitenkin vain toinen turvaton ympäristö, jossa vaikea tilanne on salattava.

​Voittomarginaali ohittaa ihmisen turvallisuuden

​Elinkeinoelämä reagoi jokaiseen uuteen työntekijän suojaa lisäävään lakiesitykseen aina samalla väitteellä: sääntelyä pitää purkaa ja yritysten kilpailukyky vaarantuu.

​Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yritysten tulos asetetaan työntekijän turvallisuuden edelle. Ihminen nähdään kapitalistisessa järjestelmässä pelkkänä tuotantovälineenä. Niin kauan kuin tulosta syntyy, taustalla oleva inhimillinen hätä jätetään huomiotta.

​Jos väkivaltaa kokeneen uupumus alkaa näkyä työn jäljessä tai sairauspoissaoloina, tilanteeseen ei vastata tuella, vaan irtisanomisella tai koeaikapurulla. Tämä on suoraa rakenteellista alistamista niitä kohtaan, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa.

​Suomi on ratifioinut Kansainvälisen työjärjestön (ILO) sopimuksen 190, joka velvoittaa tunnistamaan lähisuhdeväkivallan vaikutukset työelämässä. Silti täytäntöönpanoa jarrutetaan, koska työnantajille ei haluta säätää taloudellisia tai toiminnallisia velvoitteita.

​Neljä lakisääteistä uudistusta työntekijän suojaksi

​Pelkät suositukset, oppaat ja työnantajien vapaaehtoiset toimintaohjelmat eivät tarjoa riittävää suojaa. Väkivallan kierre katkaistaan vain sitovalla lainsäädännöllä:

1. ​Lakisääteinen palkallinen poissaolo-oikeus: Lakiin on saatava jokaiselle työntekijälle oikeus palkalliseen vapaaseen lähisuhdeväkivaltatilanteissa. Tämän ajan on riitettävä turvakotiin muuttamiseen, oikeudenkäynteihin, lääkärissä käynteihin ja viranomaisasiointiin ilman pelkoa toimeentulon menetyksestä. Kustannus kuuluu työnantajalle.
2. ​Ehtoisa ja sitova irtisanomissuoja: Työsopimuslakiin tarvitaan pykälä, joka kieltää irtisanomisen silloin, kun työntekijän työkyvyn lasku tai poissaolot johtuvat todistetusti lähisuhdeväkivallasta.
3. ​Pakolliset toimintamallit ja johdon koulutus: Jokainen yli 10 hengen yritys on velvoitettava luomaan selkeä toimintamalli väkivallan tunnistamiseksi ja siihen puuttumiseksi. Johdon ja esimiesten on osallistuttava velvoitettuun koulutukseen työnantajan kustannuksella.
4. ​Luottamushenkilöiden toimintamahdollisuuksien vahvistaminen: Ammattiyhdistysliikkeelle ja työsuojeluvaltuutetuille on annettava lakisääteinen oikeus toimia uhrien virallisina tukihenkilöinä sekä riittävästi työaikaa näiden tilanteiden hoitamiseen.

​Vastuu on säädettävä lailla ilman poikkeuksia

​Työnantajat tai oikeistopoliitikot eivät tee näitä muutoksia oma-aloitteisesti. Yksikään työntekijöiden asemaa parantanut oikeus ei ole syntynyt vapaaehtoisesti, vaan jokainen niistä on vaatinut lainsäädännöllistä pakkoa pääoman intressejä vastaan.

​Lähisuhdeväkivallan rajaaminen pelkäksi yksityisasiaksi on keino säästää kustannuksissa ihmishenkien kustannuksella. Yritykset eivät voi kerätä voittoja työntekijöiden työpanoksesta ja samaan aikaan kieltäytyä kantamasta vastuuta silloin, kun työntekijän turvallisuus on uhattuna. Patriarkaattiset ja kapitalistiset rakenteet on murrettava: työnantajien vastuu lähisuhdeväkivallasta on säädettävä laiksi välittömästi.