Kun talouspolitiikka unohtaa ihmiset ja siitä seuraa lasku meille kaikille

09.12.2025
Suomen talouspolitiikasta on viime vuosina muodostunut eräänlainen pakkomielteinen suoritusnäytelmä, jossa tärkeintä ei ole se, millaista hyvinvointia maahan rakennetaan pitkällä aikavälillä. Sen sijaan keskitytään siihen, kuka pystyy viiltämään menot lyhytaikaisesti kaikkein ohuimmiksi. Ristiriita on lähes ironinen. Kun kansalle puhutaan vastuullisuudesta ja tulevien sukupolvien taakasta, tehdään samaan aikaan päätöksiä, jotka rapauttavat rakenteita, joiden pitäisi kannatella meitä vuosikymmeniä. Kaikki tämä perustellaan sillä, että jonain maagisena päivänä budjetti “tasapainottuu”, aivan kuin talous olisi sääennuste, joka kirkastuu, kunhan taivaalle tuijotetaan tarpeeksi pitkään.

Petteri Orpon hallitus on valinnut linjan, jossa valtio yrittää pelastaa itsensä nipistämällä niiltä, joilla ei enää ole mitään mistä nipistää. Sen jälkeen ihmetellään, miksi ihmiset uupuvat, miksi hoiva ja terveydenhuolto yskivät ja miksi opetuksessa ollaan jatkuvasti kädet täynnä töitä resurssien ollessa lopussa. On näennäisen välttämätöntä “kiristää vyötä”, mutta jostain syystä vyö kiristyy aina niiden ympärillä, jotka jo valmiiksi pidättelevät hengitystään.

Samaan aikaan meille väitetään, että hyvinvointialueet ovat tehottomia ja kuluttavat liikaa. Todellisuudessa ne yrittävät selviytyä lainsäädännöstä, joka pakottaa ne mahdottomiin taloudellisiin raameihin. Väestö ikääntyy ja hoidon tarve kasvaa, mutta varat pienenevät. Tilanne muistuttaa yritystä sammuttaa metsäpalo vesilasilla ja syyttää palokuntaa siitä, että liekit eivät sammu.

On vaikea ymmärtää puhetta siitä, että terveydenhuollon pitäisi pyöriä tehokkuuslogiikalla. Ihmiset eivät ole koneita eivätkä hoitajat mikään optimoitava tuotantolinja. Kun sote-henkilöstöä vähennetään säästöjen vuoksi, seurauksena ei ole tehokkuus vaan romahdus. Sairauspoissaolot lisääntyvät, hoitojonot pitenevät ja lopulta kustannukset kasvavat entisestään. Talouspolitiikka, joka ei ota huomioon inhimillisiä seurauksia, ei ole vastuullista. Se on lyhytnäköistä ja vahingollista.

Silti hallitus jatkaa samalla linjalla. Keskustelua pitkän aikavälin seurauksista käydään tuskin lainkaan. Puhutaan “välttämättömistä säästöistä”, mutta ei siitä, miksi nämä välttämättömyydet kohdistuvat aina samoihin ihmisiin. Jos valtion talous todella pitäisi pelastaa, miksi ensimmäinen ajatus on aina leikata heikoimmilta eikä hakea rahaa sieltä, missä sitä oikeasti on?

Suomi ei ole köyhä maa. Varallisuutta on enemmän kuin koskaan, mutta se on keskittynyt yhä pienemmälle joukolle. Silti poliittinen keskustelu junnaa samassa ympyrässä vuodesta toiseen. Hyvinvointipalveluita leikataan ja samalla avataan uusia veroetuja ja sääntelyhelpotuksia varakkaille. Osakesäästötilit paisuvat ja sijoitustulot kasvavat, mutta hoivasta ja koulutuksesta puhutaan kuin ne olisivat vain pakollinen kuluerä.

 


Talous voidaan ilman muuta tasapainottaa. Jokainen ymmärtää, ettei valtio voi velkaantua loputtomiin. Mutta yhtä lailla jokainen ymmärtää, ettei talous korjaannu purkamalla sen rakenteita, jotka pitävät yhteiskunnan toiminnassa. Ei ole mitään rationaalista siinä, että leikataan nyt sote-palveluista satoja miljoonia, vaikka on täysin selvää, että hoitovelka räjähtää myöhemmin moninkertaiseksi. Hyvinvointialueiden pakottaminen lain raameihin, jotka eivät vastaa todellisia kustannuksia, ei tee niistä toimintakykyisiä. Se tekee niistä näennäisen säästökohteen, jonka ongelmat vain kasaantuvat.

Jos haluamme oikeasti korjata taloutta, meidän olisi kohdistettava katse sinne, minne valokeila ei yleensä osu. Suurituloisiin, pääomatuloihin ja varallisuuteen. On täysin kohtuutonta, että yhteiskunnan pienituloisin kolmannes kantaa suhteellisesti suurimman taakan säästöistä samalla, kun varakkaimmat hyötyvät veroeduista ja erilaisista sijoitusten kevennyksistä. Jos talous on kriisissä, miksi kriisi ei koske kaikkia?

On helppo sanoa, että on pakko säästää. Paljon vaikeampaa on myöntää, että säästöt pitää kohdistaa sinne, missä on todellista kantokykyä. Nykyinen linja ei ole rohkea vaan laiska. Se on helpoin mahdollinen tie, koska se ei kosketa vallassa olevien etuja eikä niitä, joilla on huomattavaa taloudellista vaikutusvaltaa. Tämän tien päässä odottaa yhteiskunta, jossa julkiset palvelut murentuvat ja jossa suurin lasku jää niille, joilla ei ole varaa maksaa edes pientä.

Talouspolitiikkaa tulisi mitata sukupolvien aikajänteellä. Jos rakennamme järjestelmän, joka toimii vain silloin, kun kukaan ei tarvitse apua, meillä ei ole järjestelmää lainkaan. Ja jos hallitus todella kuvittelee, että ihmisten hyvinvointia voi leikata loputtomiin ilman seurauksia, on syytä kysyä, minkä talouden korjaamisesta tässä oikeastaan on kyse.

Ja ennen kaikkea, kenen kustannuksella se tapahtuu?

Share