Kun koti on vaarallisin paikka: Naisiin kohdistuva väkivalta on poliittinen valinta
Väkivalta ei synny tyhjiössä, vaan se on pitkän jatkumon päätepiste. Se on oire syvemmästä rakenteellisesta ongelmasta, joka kytkeytyy valtaan ja sukupuolten väliseen syvään epätasa-arvoon. Meidän on uskallettava sanoa ääneen, että naisiin kohdistuva väkivalta on yksi aikamme vakavimmista ihmisoikeusongelmista. Se on vallankäytön äärimmäinen muoto, joka saa jatkuvasti tilaa siksi, että yhteiskunnalliset rakenteemme eivät vieläkään kykene tunnistamaan tai pysäyttämään hälytysmerkkejä ajoissa.
Kun puhumme lähisuhdeväkivallasta, puhumme usein vain yksittäisistä tekijöistä ja heidän motiiveistaan. Tämä on tietoinen tapa siirtää katse pois laajemmasta vastuusta. Tosiasia on, että hyvinvointipalveluiden ja matalan kynnyksen turvaverkkojen murentaminen on suoraan kytköksissä väkivallan eskaloitumiseen. Kun sosiaali- ja terveyspalveluista säästetään, jätämme väkivallan uhrin ja usein myös tekijän vaille sitä tukea, joka voisi katkaista kierteen ennen kuin se muuttuu hengenvaaralliseksi. Mielenterveystyön resurssivaje tarkoittaa käytännössä sitä, että apua saa vasta, kun jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut. Budjettipäätökset eivät ole vain numeroita paperilla, vaan ne muuttuvat todelliseksi turvattomuudeksi kodeissa, joissa hiljainen pelko on jokapäiväinen vieras.
On kestämätöntä, että Suomi saa vuosi toisensa jälkeen huomautuksia kansainvälisiltä elimiltä, kuten Euroopan neuvostolta, Istanbulin sopimuksen puutteellisesta toimeenpanosta. Meiltä puuttuu edelleen satoja turvakotipaikkoja suhteessa väkilukuun, ja olemassa olevat yksiköt toimivat jatkuvasti ylikuormitettuina. Talouspolitiikka, joka priorisoi teknisiä säästöjä ihmishenkien edelle, on osavastuussa tästä tilanteesta. Emme voi väittää olevamme aidosti tasa-arvoinen maa, jos merkittävä osa väestöstä joutuu strategisoimaan elämäänsä sen mukaan, miten selvitä hengissä oman kotinsa seinien sisäpuolella.
Väkivallan ennaltaehkäisy vaatii massiivisia panostuksia kasvatukseen ja haitallisten asenteiden purkamiseen jo varhaisessa vaiheessa. Kyse on myös siitä, miten yhteiskunnassa puhumme miehyydestä ja tunteiden käsittelystä. Mutta pelkkä asennekasvatus ei riitä, jos ihminen on taloudellisesti vangittu. Moni nainen jää väkivaltaiseen suhteeseen siksi, ettei hänellä ole varaa lähteä – asuntomarkkinoiden kalleus, pienipalkkaisuus ja riittämätön sosiaaliturva muodostavat näkymättömiä vankiloita. Siksi oikeudenmukainen talouspolitiikka on mitä suurimmassa määrin turvallisuuspolitiikkaa. Meidän on varmistettava, että jokaisella on taloudellinen mahdollisuus valita oma ja lastensa turvallisuus.
Lisäksi on katsottava kriittisesti oikeusjärjestelmämme valuvikoja. Liian usein henkirikosta on edeltänyt vuosia jatkunut piina, lähestymiskieltojen rikkomisia ja viranomaisille tehtyjä ilmoituksia, jotka eivät ole johtaneet konkreettiseen suojeluun. Viranomaisketjun tiedonkulun puute ja riskien aliarviointi maksavat ihmishenkiä. Lähestymiskieltojen valvonnan on oltava aukotonta, ja uhrin suojelun on oltava ensisijaista suhteessa tekijän oikeuteen liikkua vapaasti. On sietämätöntä, että oikeusprosessit venyvät kuukausista vuosiin, mikä pakottaa uhrin elämään jatkuvassa hälytystilassa silloinkin, kun hän on jo uskaltanut hakea apua.
Suomi tarvitsee nyt kansallisen hätätilaohjelman naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Tämä ohjelma ei saa olla vain nippu kauniita juhlapuheita, vaan sen on sisällettävä sitovia rahoituspäätöksiä turvakodeille, kriisiapua tarjoaville järjestöille ja viranomaisten lisäkoulutukselle. Kyse on perimmäisistä arvovalinnoista: mitä me pidämme yhteiskunnassa arvokkaana?
Meidän ei pidä suostua siihen, että viisi naista kuudessa viikossa on vain uutinen muiden joukossa. Se on kansallinen häpeäpilkku, joka vaatii välitöntä suunnanmuutosta. Turvallisuus ei saa olla etuoikeus, joka kuuluu vain niille, joilla on resurssit hakeutua turvaan. Turvallisuus on perusoikeus, joka kuuluu jokaiselle. On aika lopettaa hyssyttely ja vaatia politiikkaa, joka asettaa ihmishengen suojelun kaiken muun edelle. Me emme tarvitse enää yhtään tyhjää lupausta, vaan tarvitsemme oikeudenmukaisuutta ja aitoa turvaa.