Kuka hyötyy siitä, että lapsesi ei nuku?

Tämä ero on poliittisesti tärkeä. Jos ongelma on uni, pitää kysyä: miksi lapset eivät nuku?
 

Vastaus ei löydy lasten itsehillinnän puutteesta eikä vanhempien huolimattomuudesta. Se löytyy siitä, miten sosiaalinen media on suunniteltu. Meta, TikTok ja Snap eivät ole vahingossa koukuttavia. Niiden algoritmit on rakennettu juuri siihen hetkeen, kun lapsi aikoo sulkea puhelimen. Ne tarjoavat yhden videon lisää, yhden reaktion lisää, yhden pienen mielihyvän lisää. Tämä on tietoista suunnittelua. Se tehdään lapsille. Se tehdään siksi, että lapsen huomio on rahaa.

Minua ärsyttää tässä keskustelussa erityisesti se ajattelutapa, jossa sosiaalinen media esitetään nuorten omana valintana. Ikään kuin murrosikäinen valitsisi vapaasti altistaa itsensä järjestelmälle, johon on käytetty vuosikymmeniä ja miljardeja psykologisen vaikuttamisen kehittämiseen. Kukaan ei puhu näin uhkapeliriippuvuudesta, koska siellä on sentään lait jotka tunnustavat tosiasian: ihminen ei pysty järkiperustein vastustamaan koneellisesti rakennettua houkutusta. Lapselle se on vielä mahdottomampaa.

Yhdysvalloissa tuomioistuin on jo todennut, että Meta ja Google aiheuttivat tahallaan lapsille riippuvuutta. Tahallaan. Silti poliittinen puhe pyörii edelleen siinä, pitäisikö vanhempien olla tiukempia kotona. Tässä on jotain perusteellisen epärehellistä.

Nuorten mielenterveyskriisi ei myöskään ole syntynyt tyhjästä. Se on syntynyt yhteiskunnassa, jossa nuoret kasvavat taloudellisen epävarmuuden, ilmastoahdistuksen ja jatkuvan suorituspaineen alla. Samaan aikaan julkinen mielenterveyshoito on monin paikoin romahtanut, koska sitä on leikattu säästöjen nimissä. Terapiaan pääsy riippuu yhä liikaa siitä, onko perheellä varaa yksityislääkäriin. Suuret teknologiayhtiöt taas maksavat veronsa kaikkialla muualla kuin Suomessa.

Nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Nuorten mielenterveyskriisi on ennen kaikkea luokkaongelma, ja se pitää sanoa ääneen. Perheessä, jossa on aikaa ja rahaa, lasten puhelimen käyttöä voidaan oikeasti rajoittaa. Joku on kotona, jaksaa olla läsnä ja pystyy asettamaan rajoja ilman että koko arki hajoaa. Yksinhuoltaja, joka tekee kahta työtä ja tulee kotiin uupuneena, ei pysty samaan. Tämä ei ole syytös kenenkään vanhemmuudesta. Se on kuvaus siitä, millaisiin tilanteisiin ihmiset on asetettu.

Tutkimuksen tulos siitä, että riittävä yöuni suojaa sosiaalisen median haittavaikutuksilta, on tärkeä tieto. Mutta se voi kääntyä myös haitalliseksi, jos se johtaa siihen tuttuun johtopäätökseen: nuku enemmän, käytä puhelinta vähemmän, huolehdi itsestäsi paremmin. Rakenteet jatkavat toimintaansa, lapset jatkavat altistumistaan, ja me tyydymme antamaan neuvoja.

Unenpuute ei synny tyhjästä. Se syntyy nuoresta, joka on koulupäivän ja harrastusten jälkeen yksin kotona ilman aikuista läsnäoloa, ja jonka puhelin tarjoaa yhteyden muihin ihmisiin juuri silloin kun yksinäisyys on pahimmillaan. Se syntyy nuoresta, joka käy läpi kaverisuhteiden jännitteitä Instagramissa, koska koulussa ei ollut paikkaa puhua vaikeista asioista. Se syntyy nuoresta, joka pelkää jäävänsä porukasta ulkopuolelle jos ei ole tavoitettavissa illalla.

Nämä ovat yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niihin ei vastata kieltämällä puhelin koulun välitunnilla, vaikka sekin voi olla yksi osa ratkaisua.

Toki somella on myös oikeasti hyviä puolia, eikä niitä pidä sivuuttaa. Homo- tai transnuori pienellä paikkakunnalla löytää ensimmäistä kertaa ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä. Maahanmuuttajalapsi pitää yhteyttä sukulaisiin toisella puolella maailmaa. Vähävarainen vanhempi saa tukea muilta samassa tilanteessa olevilta verkossa, koska ei pysty maksamaan kalliista ryhmistä. Nämä ovat todellisia, merkityksellisiä asioita.

Mutta se, että jokin asia voi olla hyödyllistä, ei tarkoita että se on rakennettu hyödyttämään käyttäjää. Sosiaalisen median alustat on tehty pitämään ihmiset ruudulla mahdollisimman pitkään. Ei tekemään heistä onnellisempia. Nämä kaksi ovat usein suoraan vastakkain, ja silloin yritys valitsee aina käyttöajan, koska käyttöaika on se mistä mainostajat maksavat.

Vasemmistolainen mielenterveyspolitiikka tarkoittaa minulle yksinkertaisesti sitä, että ihmisten henkinen hyvinvointi ei voi olla markkinavoimien sivutuote. Teknologiayhtiöiden tuotteet, jotka on tietoisesti suunniteltu koukuttamaan lapsia, ovat yhteiskunnallinen uhka siinä missä myrkyllinen teollisuuskin. Niihin pitää puuttua lailla, ei kasvatusoppailla. Julkiseen mielenterveyshoitoon on pakko investoida, ei siksi että se on taloudellisesti kannattavaa, vaan siksi että ihmisarvo ei saa riippua siitä, mihin postinumeroon on syntynyt.

Se tarkoittaa myös, että kun kokonainen sukupolvi kärsii ahdistuksesta, sitä ei selitetä pois geeneillä tai huonolla kasvatuksella. Se on merkki siitä, että jokin yhteiskunnassa on vialla.

Kysymys on lopulta yksinkertainen: kenen etua tämä järjestelmä palvelee? Ei nuorten. Ei heidän perheidensä. Ei terveydenhuollon. Se palvelee Metaa, jonka liikevaihto nousi viime vuonna ennätyslukuihin samalla kun nuorten mielenterveystilastot heikkenivät. Nämä luvut eivät ole sattumaa. Ne ovat bisnesmalli.

Siihen pitää vastata poliittisesti. Ei yksilön tahdonvoimalla.