Kun yhä useampi suomalainen tarttuu puhelimeen keskellä yötä ja etsii apua kriisipuhelimesta, on selvää, että kyse ei ole yksittäisistä huonoista päivistä vaan laajemmasta yhteiskunnallisesta ongelmasta. Mieli ry:n kriisipuhelimen viime vuoden luvut ovat pysäyttäviä. Puhelimeen vastattiin yli 110 000 kertaa ja soittoja yritettiin yhteensä lähes 320 000. Taustalla ei ole pelkkä lisääntynyt tieto palvelusta, vaan ennen kaikkea se, että yhä useampi kokee elämänsä ajautuneen tilanteeseen, jossa jaksaminen on koetuksella.
Soittojen määrän kasvu kertoo pahoinvoinnin kasaantumisesta. Ihmiset eivät soita kriisipuhelimeen kevyin perustein, vaan silloin kun omat voimavarat ovat vähissä eikä muuta tukea ole saatavilla. Useimmiten yhteydenoton syynä on yleinen paha olo, mutta tuo yksinkertainen ilmaus kätkee alleen monimutkaisia ja raskaita elämäntilanteita. Taloudelliset huolet, yksinäisyys, mielenterveyden ongelmat, epävarmuus tulevaisuudesta ja tunne siitä, ettei kukaan kuuntele, muodostavat kokonaisuuden, jota yksilön on vaikea kantaa yksin.
Yksi keskeinen syy pahoinvoinnin lisääntymiseen löytyy taloudellisesta ahdingosta. Elinkustannusten nousu, korkeat vuokrat ja ruoan kallistuminen ovat iskeneet erityisesti pienituloisiin. Samalla hallituksen päätökset ovat kiristäneet tilannetta entisestään. Leikkaukset sosiaaliturvaan, asumistukeen ja työttömyysturvaan eivät ole vain numeroita budjettitaulukoissa, vaan ne näkyvät suoraan ihmisten arjessa. Kun rahat eivät riitä perusmenoihin, huoli muuttuu jatkuvaksi stressiksi, joka syö mielenterveyttä pala palalta.
Hallituksen linja perustuu ajatukseen yksilön vastuusta ja kannustamisesta työntekoon, mutta todellisuus on monimutkaisempi. Kaikki eivät pysty lisäämään työpanostaan, vaikka haluaisivat. Mielenterveyden ongelmat, pitkäaikaistyöttömyys, sairaudet ja perhetilanteet asettavat rajoja, joita poliittisessa keskustelussa harvoin huomioidaan. Kun turvaverkkoa heikennetään, ihmiset putoavat sen läpi yhä useammin, ja silloin kriisipuhelin jää viimeiseksi oljenkorreksi.
Myös palvelujärjestelmän kuormitus näkyy soittojen määrässä. Julkiseen terveydenhuoltoon on vaikea päästä, mielenterveyspalveluissa jonot venyvät ja apua saa usein vasta, kun tilanne on ehtinyt kriisiytyä. Ennaltaehkäisy jää juhlapuheiden tasolle, vaikka tutkimukset osoittavat, että varhainen tuki säästää sekä inhimillistä kärsimystä että rahaa. Hallitus puhuu tehokkuudesta ja säästöistä, mutta lyhytnäköinen leikkauspolitiikka siirtää kustannukset toisaalle. Kriisipuhelimeen soittava ihminen on jo siinä pisteessä, jossa ongelmat ovat kasautuneet.
Erityisen huolestuttavaa on se, että avun tarve kasvaa nopeammin kuin yhteiskunnan valmius vastata siihen. Vaikka vastausprosentti on noussut, valtaosa puheluista jää edelleen ilman vastausta. Tämä kertoo paitsi Mieli ry:n työntekijöiden ja vapaaehtoisten valtavasta kuormituksesta myös siitä, että kolmannen sektorin harteille on sysätty vastuu, joka kuuluisi osittain julkiselle vallalle. On kestämätöntä, että mielenterveyden kriisejä paikataan hyväntekeväisyyden ja järjestöjen voimin samaan aikaan, kun hallitus leikkaa niiden rahoitusta.
