Jos Rojava kaatuu, kaatuvat myös Euroopan arvot
21.01.2026
Pohjois-Syyrian tilanne on ajautumassa jälleen ratkaisevaan ja vaaralliseen vaiheeseen. Viime aikojen tapahtumat osoittavat, ettei alueen tulevaisuus ratkea pelkästään sotilaallisilla voimatasapainoilla, vaan ennen kaikkea poliittisilla valinnoilla, joita tehdään kaukana itse konfliktialueelta. Rojavana tunnettu itsehallintoalue on nyt tilanteessa, jossa sen olemassaolo on suoraan sidoksissa kansainvälisen yhteisön haluun puolustaa omia periaatteitaan – tai luopua niistä.
Uutisissa puhutaan hyökkäyksistä, turvallisuustilanteen heikkenemisestä ja uusista rintamalinjoista. Samalla vähemmälle huomiolle jää se, mitä nämä tapahtumat merkitsevät laajemmin. Kyse ei ole vain yhdestä alueesta Syyriassa, vaan siitä, millainen tulevaisuus annetaan demokraattisille kokeiluille maailmassa, jossa autoritaariset hallinnot vahvistuvat.
Rojavan itsehallinto on ollut poikkeus Lähi-idässä. Se on rakentunut keskellä sotaa ja kaaosta, mutta onnistunut luomaan hallintomallin, jossa paikallistasoinen päätöksenteko, etninen ja uskonnollinen moninaisuus sekä naisten laaja osallistuminen ovat olleet keskiössä. Tämä ei ole ollut täydellinen projekti, mutta se on ollut aidosti vaihtoehtoinen. Juuri siksi se on herättänyt vastustusta monella taholla – sekä alueellisesti että kansainvälisesti.
Kun ISIS nousi valtaan äärimmäisen väkivallan ja terrorin avulla, Pohjois-Syyrian puolustusjoukot olivat keskeisessä roolissa sen kukistamisessa. Tämä ei ollut vain sotilaallinen ponnistus, vaan myös inhimillinen tragedia, joka vaati valtavan määrän uhreja. Tuo taistelu käytiin pitkälti paikallisten ihmisten toimesta, mutta sen seuraukset koskivat koko maailmaa.
Tänään sama alue kantaa yhä raskasta vastuuta ISISin perinnöstä. Kymmenet tuhannet vangit ja heidän perheenjäsenensä ovat leireillä ja vankiloissa, joiden oli alun perin tarkoitus olla väliaikaisia ratkaisuja. Monet näistä vangeista ovat muiden maiden kansalaisia – ihmisiä, joita heidän lähtömaansa eivät ole halunneet ottaa vastuulleen. Tämä vastuun pakoilu on luonut tilanteen, joka on pitkään ollut kestämätön.
Turvallisuustilanteen heikentyessä riskit kasvavat. Mahdolliset joukkopaot eivät olisi vain paikallinen katastrofi, vaan kansainvälinen turvallisuusuhka. Tässä mielessä Pohjois-Syyrian vakaus ei ole kaukainen kriisi, vaan suoraan Eurooppaa koskettava kysymys – riippumatta siitä, kuinka epämiellyttävältä tämä tosiasia tuntuu.
Samaan aikaan länsimaat, mukaan lukien Euroopan unioni, ovat alkaneet normalisoida suhteitaan Damaskoksen hallintoon. Julkisuudessa puhutaan jälleenrakentamisesta, vakaudesta ja pragmaattisuudesta. Vähemmän puhutaan siitä, mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Demokratiavaatimukset, naisten oikeudet ja paikallisen itsehallinnon kunnioittaminen näyttävät jäävän toissijaisiksi, kun vastineeksi toivotaan poliittista vakautta tai pakolaisvirtojen vähenemistä.
Tässä kohtaa neutraali analyysi ei enää riitä. On sanottava suoraan, että tällainen politiikka on lyhytnäköistä ja moraalisesti kestämätöntä. Euroopan unionin johto ei voi uskottavasti esiintyä demokratian ja ihmisoikeuksien puolustajana, jos se samanaikaisesti sivuuttaa ainoan alueen Syyriassa, jossa näitä arvoja on systemaattisesti pyritty toteuttamaan.
Tilannetta pahentaa entisestään Turkin toiminta. Ankara hyödyntää alueellista epävakautta laajentaakseen omaa sotilaallista ja poliittista vaikutusvaltaansa, usein terrorismin vastaisen retoriikan varjolla. Todellisuudessa iskut ja painostus kohdistuvat rakenteisiin, jotka ovat olleet keskeisiä ISISin vastaisessa taistelussa. Kansainvälisen yhteisön hiljaisuus tässä asiassa ei ole neutraalia – se on hiljaista hyväksyntää.
Kaiken tämän keskellä ovat siviilit. Pohjois-Syyrian asukkaat elävät jatkuvassa epävarmuudessa, ja monille pakeneminen on muuttunut toistuvaksi elämänvaiheeksi. Osa perheistä on joutunut jättämään kotinsa useita kertoja. Tämä ei ainoastaan tuhoa yksilöiden elämää, vaan rapauttaa koko yhteiskunnan tulevaisuuden. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat naiset ja vähemmistöt, joiden oikeudet heikkenevät aina ensimmäisinä, kun hallinto ja turvallisuus murenevat.
Jos Rojavan itsehallinto kaatuu, seuraukset ulottuvat paljon laajemmalle kuin Pohjois-Syyriaan. Se olisi symbolinen tappio demokratialle ja voitto autoritaarisuudelle. Se viestisi, että demokraattinen itseorganisoituminen sodan keskellä ei ansaitse tukea eikä suojelua.
Siksi kyse ei ole vain solidaarisuudesta yhtä aluetta kohtaan. Kyse on siitä, millaisia arvoja ollaan valmiita puolustamaan silloin, kun se vaatii enemmän kuin juhlapuheita. Tarvitaan poliittista painostusta, taloudellista tukea ja selkeää tunnustusta Pohjois-Syyrian itsehallinnolle. Tarvitaan myös vastuunjakoa ISISin vangeista ja heidän oikeudellisesta käsittelystään.
Ilman näitä toimia puhe demokratiasta jää tyhjäksi. Solidaarisuus Rojavaa kohtaan ei ole ideologinen ele, vaan realistinen ja välttämätön valinta maailmassa, jossa autoritaariset ratkaisut pyrkivät täyttämään jokaisen tyhjiön.