Ilmastokriisi murtamassa mielet – ja hallitus katsoo sivuun

Kun ilmastokriisi etenee, psyykkinen kuormitus kasvaa. Epävarmuus, pelko ja kokemus hallinnan menettämisestä ovat omiaan ruokkimaan ahdistusta ja masennusta. Ihmiset yrittävät parhaansa mukaan sopeutua tilanteeseen, mutta samalla he katsovat poliittista johtoa ja odottavat suuntaa. Odottavat merkkiä siitä, että joku kantaa vastuuta kokonaisuudesta. Kun sitä merkkiä ei tule, tunne yksin jäämisestä syvenee.

Moni löytää helpotusta toiminnasta. Kun tekee jotain ilmaston hyväksi, osallistuu, muuttaa omia tapojaan ja kokee olevansa osa ratkaisua, mieli kevenee. Toivo syntyy kokemuksesta, että muutos on mahdollinen. Juuri tässä kohtaa politiikan merkitys korostuu. Yksilön teot kantavat vain rajallisesti, ellei yhteiskunta tue niitä rakenteilla, lainsäädännöllä ja selkeällä suunnalla. Vastuun sysääminen kansalaisille ilman todellisia vaikutusmahdollisuuksia on paitsi epäoikeudenmukaista myös mielenterveydellisesti vahingollista.

Orpon hallituksen ilmastopolitiikka on viesti välinpitämättömyydestä. Se viesti kertoo, että kunnianhimoa voi leikata, tavoitteita voi lykätä ja vaikeita päätöksiä voi vältellä, jos ne tuntuvat poliittisesti epämukavilta. Samalla hallitus puhuu taloudesta ikään kuin se olisi irrallaan ympäristön ja ihmisten hyvinvoinnin todellisuudesta. Todellisuudessa nämä kietoutuvat toisiinsa tiukemmin kuin koskaan. Ilmastokriisi on myös mielenterveyskriisi, ja sitä pitäisi käsitellä sen vakavuuden vaatimalla painolla.

Kun poliittinen johto ei uskalla tehdä konkreettisia ratkaisuja, se kasvattaa epäluottamusta. Epäluottamus puolestaan nakertaa yhteiskunnallista toivoa, joka on keskeinen mielenterveyden suojatekijä. Ihmiset alkavat kokea, että heidän huolensa ei ole oikeutettua tai että se on liian hankalaa käsiteltäväksi vallan kabineteissa. Tällainen kokemus lamaannuttaa. Se ei kannusta rakentavaan toimintaan, vaan ruokkii kyynisyyttä ja uupumusta.

On helppoa puhua yksilön vastuusta, kierrätyksestä ja kulutusvalinnoista. On paljon vaikeampaa uudistaa energiantuotantoa, liikennettä ja teollisuutta tavalla, joka todella vastaa kriisin mittakaavaa. Juuri siksi hallitusta tarvitaan. Orpon hallitus on kuitenkin valinnut varovaisuuden ja kompromissit, jotka näyttävät turvallisilta paperilla mutta ovat todellisuudessa vaarallisia. Ne viestivät, ettei ilmastokriisi ole kiireellinen, vaikka kaikki tiede ja kokemus kertovat muuta.

Mielenterveyden näkökulmasta tämä on kohtalokasta. Ihminen tarvitsee kokemuksen merkityksellisyydestä ja luottamuksesta tulevaan voidakseen hyvin. Kun tulevaisuus näyttäytyy kaoottisena ja päättäjät tuntuvat kädettömiltä, psyykkinen kuorma kasvaa. Erityisesti nuoret ja ilmastosta valveutuneet aikuiset kokevat ristiriitaa arvojensa ja poliittisen todellisuuden välillä. Tämä ristiriita ei purkaudu itsestään, vaan se jää kehoon ja mieleen.

Hallitus voisi valita toisin. Se voisi tehdä ilmastotoimista yhteisen projektin, joka vahvistaa osallisuutta ja toivoa. Se voisi investoida kestäviin ratkaisuihin, jotka luovat työtä ja vähentävät päästöjä yhtä aikaa. Se voisi viestiä selkeästi, että kriisi otetaan vakavasti ja että jokaisella on rooli, mutta vastuu ei kaadu yksin yksilöille. Tällainen linja tukisi myös kansalaisten mielenterveyttä.

Ilmastokriisiä ei voi erottaa mielenterveydestä, eikä mielenterveyttä voi suojella ilman kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa. Niin kauan kuin hallitus kieltäytyy näkemästä tätä yhteyttä, se on osa ongelmaa, ei ratkaisua. Suomi ansaitsee johdon, joka ymmärtää, että toivo syntyy teoista ja että teoilla on kiire.