Hoitoalan kriisi ja nuorten uupumus vaativat rakenteellisia muutoksia eikä pelkkää elämäntapaohjausta

06.02.2026
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta seisoo tällä hetkellä savijaloilla, ja kaikkein kipeimmin tämä tuntuu sote-alan etulinjassa. Viimeaikaiset uutiset nuorten hoitajien ja alan opiskelijoiden hälyttävästä sairauspoissaolojen kasvusta eivät ole vain tilastollinen poikkeama, vaan oire syvälle juurtuneesta järjestelmävirheestä. On kestämätöntä, että vasta työelämäänsä aloittelevat nuoret uupuvat jo opintojensa työssäoppimisjaksoilla tai heti valmistumisen kynnyksellä. Tilanne vaatii meiltä välitöntä huomiota ja ennen kaikkea suunnanmuutosta siinä, miten arvotamme hoivatyötä ja ihmisten jaksamista.
​

On helppoa ja valitettavan tyypillistä vierittää vastuuta yksilölle. Julkisessa keskustelussa toistuu usein ajatus, että nuoret tarvitsisivat vain lisää opastusta terveellisiin elintapoihin, parempaa unihygieniaa tai taitoa palautua. Vaikka elämänhallintataidot ovat tärkeitä, on suorastaan irvokasta kuitata hoiva-alan rakenteellinen pahoinvointi sillä, että 16-vuotiaan lähihoitajaopiskelijan tulisi osata hengitellä syvään tai mennä aikaisemmin nukkumaan. Ongelma ei ole nuorten selkärangassa, vaan siinä kuormassa, joka heidän kapeille harteilleen lasketaan.

​Rakenteet rikkovat ihmisen
​

Kun puhumme nuorten mielenterveysperustaisista poissaoloista, puhumme todellisuudessa työoloista, joissa inhimillisyys on puristettu tehokkuusvaatimusten väliin. Sote-uudistuksen jälkeisessä säästöpaineiden kurimuksessa hyvinvointialueet kamppailevat resurssipulan kanssa. Tämä heijastuu suoraan työssäoppimispaikkoihin. Jos kokeneet työntekijät ovat jo valmiiksi äärirajoillaan, miten voimme olettaa heidän pystyvän tarjoamaan sitä tukea ja turvaa, jota nuori ammattilainen kipeästi tarvitsisi?

​Nuori opiskelija joutuu usein keskelle kiirettä, jossa jokainen minuutti on laskettu ja jossa kohdataan ihmiselämän raskaimpia puolia kuolemasta aggressiiviseen käytökseen. On muistettava, että monet näistä nuorista ovat vielä oikeudellisesti lapsia, alaikäisiä, joiden oma identiteetti on vasta muotoutumassa. Kun tällaisessa tilanteessa joutuu kantamaan vastuuta toisen ihmisen hengestä ja hyvinvoinnista ilman riittävää resursointia, seuraukset ovat tuhoisia. Emme voi rakentaa palvelujärjestelmäämme sen varaan, että nuoret työntekijät palavat loppuun jo ennen kuin heidän uransa on kunnolla alkanut.
​

Hoivatyön arvostus on tekoja, ei puheita

​Meidän on kysyttävä itseltämme, millaisen viestin annamme nuorille, kun lähetämme heidät aloille, joissa palkkaus ei vastaa työn vaativuutta ja joissa työmäärä on jatkuvasti mitoitettu alakanttiin. Pelkkä juhlapuheiden arvostus ei riitä. Tarvitaan konkreettisia tekoja: pienempiä ryhmäkokoja koulutukseen, riittävää resursointia työssäoppimisen ohjaukseen ja ennen kaikkea sellaista työelämää, jossa ihminen nähdään muunakin kuin tuotantoyksikkönä.
​

Sairauspoissaolot ovat hätähuuto. Ne kertovat siitä, että työelämän vaatimukset ovat irtaantuneet inhimillisestä todellisuudesta. On vaarallista ajatella, että ongelma ratkeaisi opettamalla nuorille kehonkuuntelua, jos samaan aikaan työpaikan arki on sellaista, ettei omia tarpeitaan voi tai uskalla kuunnella ilman pelkoa työyhteisön pettämisestä. Meidän on vahvistettava julkista sektoria ja varmistettava, että hyvinvointialueilla on varaa palkata riittävästi väkeä, jotta kenenkään ei tarvitse tehdä töitä oman terveytensä kustannuksella.

​Kohti inhimillisempää työelämää
​

Ratkaisu ei ole nuorten sopeuttaminen rikkinäiseen järjestelmään, vaan järjestelmän korjaaminen nuorille ja kaikille työntekijöille sopivaksi. Tämä tarkoittaa:

  • ​Työolojen ja palkkauksen parantamista, jotta ala pysyy houkuttelevana ja ammattilaiset jaksavat työssään.
  • Työssäoppimisen ohjauksen resursoimista niin, että ohjaajalla on tosiasiallinen aika ja tila tukea opiskelijaa.
  • ​Mielenterveyspalveluiden matalan kynnyksen saatavuutta ja ennaltaehkäisevän tuen vahvistamista jo opiskeluaikana.
  • Lyhyempää työaikaa ja joustavampia työjärjestelyjä, jotka huomioivat ihmisen eri elämänvaiheet ja voimavarat. 
​

Emme voi katsoa sivusta, kun tulevaisuuden tekijät uupuvat. On aika lopettaa puhe yksilön kestävyydestä ja aloittaa keskustelu yhteisestä vastuusta. Meillä ei ole varaa menettää yhtäkään nuorta hoitajaa uupumuksen vuoksi. Kyse on paitsi työntekijöiden oikeuksista myös koko yhteiskunnan turvallisuudesta ja huoltovarmuudesta. Inhimillinen työelämä ei ole luksusta, vaan perusoikeus ja välttämättömyys, jos haluamme pitää huolta toisistamme myös tulevaisuudessa.

Share