Arvovalinta, josta en aio vaieta

Kun puhun arvovalinnoista, en tee sitä kevyesti. Elämä on opettanut minulle sen, että yhteiskunta ei rakennu yksittäisten sankarien tarinoista, vaan siitä, miten yhteisesti päätämme kohdella toisiamme. Siksi olen ylpeä siitä arvovalinnasta, jossa kymmenet tuhannet ihmiset nostetaan köyhyydestä ja jossa hyvinvoivimmat meistä osallistuvat yhteisiin talkoisiin hieman vahvemmin.

Ensisilmäyksellä tämä valinta ei ole radikaali. Se ei ole huima visio, ei poliittisen keskustelun ääripään iskulause. Se on tavallinen, lämmin, arkijärkeen perustuva vasemmistolainen valinta – ja rehellisesti sanottuna maailman helpoin valinta, jonka taakse voi seistä.

Miksi tämä on minulle tärkeää? Oma tarinani

En osaa nimetä yhtä hetkeä, jona ymmärsin, miten syvästi eriarvoisuus vaikuttaa ihmiseen. Ehkä se alkoi jo lapsuudesta, kun näin vierestä, kuinka ystäväni perhe kamppaili vuokra-asunnon, ruokakorien ja laskupinojen kanssa. Silloin en osannut pukea sitä sanoiksi, mutta tajusin, kuinka valtavan paljon ympäristö, taloudellinen turvallisuus ja yhteiskunnan turvaverkko voivat muokata ihmisen tulevaisuutta.

Myöhemmin aikuisena nämä havainnot vain syvenivät. Olen kohdannut ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa, mutta joille palaset eivät silti loksahda kohdalleen. Ihmisiä, joilla ei ole ollut samoja lähtökohtia, samoja verkostoja, samoja mahdollisuuksia tai edes samoja sattumia. Ihmisiä, jotka eivät halua mitään suurta tai kohtuutonta – vain mahdollisuuden elää ihmisarvoista elämää.

Kun näkee tarpeeksi monta tällaista tarinaa, ei voi enää teeskennellä, että kyse on yksilön valinnoista. Kyse on järjestelmästä, jonka sisällä jokainen ei voi koskaan pärjätä yksin. Ja juuri siksi koen, että minun tehtäväni ei ole vain olla sivustakatsoja, vaan käyttää ääntäni niiden puolesta, joilla sellaista ei ole.

Miksi haluan auttaa heikommassa asemassa olevia?

Vastaus on yksinkertainen: koska me olemme sama yhteiskunta. Koska minun hyvinvointini ei vähene siitä, että joku toinen voi paremmin. Koska me kaikki hyödymme siitä, että mahdollisimman moni pysyy mukana, voi osallistua ja elää täysipainoista elämää.

Minusta on outoa, että tämä ajatus esitetään joskus radikaalina. Että verotuksen progressiivisuus tai sosiaaliturvan vahvistaminen olisi jotenkin äärimmäinen kanta. Miksi? Miksi yhteinen auttaminen, vastuun jakaminen ja solidaarisuus saavat joidenkin mielestä niin voimakasta vastustusta?

Miksi muut puolueet eivät ole tämän arvovalinnan puolella?

Olen vilpittömästi miettinyt tätä. Mikä saa ihmisen tekemään valinnan, jossa 100 000 ihmistä tiputetaan köyhyyteen, jotta varakkaammat saavat veronalennuksia? Miten tällainen valinta voidaan nähdä "vastuullisena", kun tiedetään, miten suora vaikutus sillä on ihmisten elämään?

En väitä, että politiikka olisi mustavalkoista. Kaikki puolueet uskovat omaan näkemykseensä, ja taustalla on erilaisia ideologioita, arvopohjia ja painopisteitä. Mutta minusta on silti hämmentävää, miten helposti jotkut sivuuttavat ne arkiset, inhimilliset seuraukset, jotka syntyvät, kun sosiaaliturvaa leikataan tai perusturvaa heikennetään.

Ehkä kysymys on siitä, mitä kukin näkee ympärillään. Jos elämässä ei kohtaa köyhyyttä, turvattomuutta tai epätasa-arvoa, sitä voi olla vaikea ymmärtää. Voi syntyä harha, että jokainen pärjää samalla tavalla, jos vain yrittää tarpeeksi. Mutta todellisuus ei ole näin yksinkertainen. Ja juuri siksi tarvitaan niitä, jotka muistuttavat tästä – ja niitä, jotka ovat valmiita puolustamaan heikoimmassa asemassa olevia.

Tämä ei ole radikaalia – tämä on ihmisyyttä

Se, että haluamme nostaa ihmisiä köyhyydestä, ei ole radikaali ajatus. Radikaalia on väittää, että yhteiskunta olisi parempi paikka, jos osa ihmisistä jätetään köyhyyteen. Radikaalia on normalisoida eriarvoisuus ja kutsua sitä "talouskuriksi".

Minä en näe siinä mitään ylpeilyn aihetta.

Sen sijaan näen ylpeyden aihetta siinä, että kannamme toisiamme, kun toinen horjahtaa. Että ajattelemme, ettei yksikään ihminen ole hyödytön tai tarpeeton. Että rakennamme yhteiskuntaa, jossa lähtökohdat eivät määrää tulevaisuutta.

Tämä on se arvovalinta, jonka puolella haluan seistä. Ja tulen seisomaan siinä niin kauan, kunnes meillä ei ole enää kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka elävät köyhyysrajan alla – ei siksi, että maailma pakotti heidät siihen, vaan siksi, ettei kukaan puolustanut heitä ajoissa.