Kun oppivelvollisuusikä nostettiin 18 vuoteen, kukaan ei tuntunut muistavan yhtä tärkeää asiaa. Pitäisi nimittäin varmistaa, että nuorilla on oikeasti voimia selvitä arjestaan. Nykyinen systeemi tarjoaa pelkkiä pieniä laastareita sieltä täältä, vaikka koko järjestelmän suunta pitäisi muuttaa.
 

​Ammatillisen koulutuksen leikkaukset ja itsenäinen opiskelu uuvuttavat nuoret

​
Ammattikoulujen vaikeudet johtuvat suoraan siitä, että koulutuksesta on tehty pelkkä suoritusmylly. Lähiopetusta on vähennetty vuosien varrella älyttömän paljon. Nuorilta vaaditaan valtavasti itsenäistä vastuuta ja jatkuvaa pärjäämistä tilanteissa, joihin heillä ei ole eväitä. Tämän päivän karu todellisuus on se, että 16-vuotias nuori saattaa istua aivan yksin yksiössään läppäri auki ja yrittää oppia käytännön ammattia videolta ilman, että kukaan opettaja on fyysisesti paikalla auttamassa ja tukemassa.

​Tämä malli toimii todella huonosti, kun opiskelija kärsii jo valmiiksi masennuksesta, vaikeasta uupumuksesta tai sosiaalisesta ahdistuksesta. Järjestöjen tekemät kyselyt osoittavat, että jaksamisen loppuminen on ylivoimaisesti suurin syy jättää opinnot kesken. Silti vain murto-osa koulun lopettaneista on edes päässyt tapaamaan opintopsykologia ennen kuin ovet sulkeutuvat takana.

​Systeemi kohtelee nuorta pelkkänä tulevana työvoimana, ei ihmisenä, jolla on omat rajansa. Pelkkä pakko istua koulussa ilman henkistä tukea ei auta ketään. Se vain siirtää romahduksia myöhemmälle iälle. Kun hyvinvointialueilla ei ole rahaa ja virastot eivät puhele keskenään, apua ei saa silloin kun hätä on suurin. Nuoret jätetään pallottelemaan koulun ja terveyskeskusten väliseen tyhjiöön, ja paha olo vain syvenee.

​Oma kokemukseni kuntoutustuella: Miten mielenterveys kaatuu paperisotaan

​
Tämä kriisi ei ole minulle mikään kaukainen tilasto tai lehtiotsikko. Se on tuttua todellisuutta. Olen nähnyt läheltä, mitä tapahtuu, kun nuoren mieli murtuu jatkuvien vaatimusten alla. Olen katsonut vierestä sitä epätoivoa, kun opiskelija yrittää selviytyä arjestaan aivan yksin, tyhjässä asunnossa etätehtävien äärellä, samalla kun ahdistus lamaannuttaa koko kehon. Tiedän tarkalleen miltä se tuntuu, sillä olen tällä hetkellä itsekin työelämän ulkopuolella kuntoutustuella.

​Kun omat voimat loppuvat ja putoaa järjestelmän rattaisiin, huomaa nopeasti, kuinka kylmä tämä yhteiskunta osaa olla. Avun saaminen on tehty raskaaksi paperisodaksi ja taisteluksi, jossa pitää todistella omaa pahaa oloa kymmenille eri virastoille. Se, että joudut vakavasti masentuneena täyttämään kymmeniä sivuja monimutkaisia liitteitä ja odottamaan kuukausia lääkärilausuntoja vain todistaaksesi olevasi oikeutettu apuun, on suorastaan henkistä väkivaltaa. Systeemi vaatii uupuneelta ihmiseltä älyttömästi energiaa pelkästään siihen, että saisi oikeutta toipumiseen. Se on täysin järjetöntä. Miten ihminen voi kuntoutua, jos koko järjestelmä ympärillä aiheuttaa vain lisää stressiä ja turvattomuutta?

​Nuorten mielenterveyspalvelut Suomessa – Alueelliset erot jättävät nuoria ilman apua

​
Erot mielenterveysavun saamisessa ovat kasvaneet Suomessa aivan liian suuriksi. Tutkimukset osoittavat, että nuorten masennusoireilu on joillakin alueilla jopa tuplasti yleisempää kuin toisilla. Se, saako uupunut opiskelija apua viikoissa vai kuukausissa, riippuu nykyään täysin hänen postinumerostaan. Tämä on väärin. Se sotii suoraan sitä periaatetta vastaan, että jokaisella pitäisi olla oikeus tasapuoliseen ja maksuttomaan hoitoon asuinpaikasta riippumatta.

​Palveluiden pirstaleisuus ja jatkuva säästäminen ovat johtaneet siihen, että apua saa vain se, jolla on vielä voimia tai vahvat taustajoukot taistella siitä. Systeemi on rakennettu terveen ihmisen ehdoilla. Se on valtava valuvika, kun puhutaan ihmisistä, joiden voimat ovat täysin loppu ja elämä tuntuu liian raskaalta kantaa.

​Miten nuorten syrjäytyminen pysäytetään? Kuusi ratkaisua kriisiin

​
Tyhjät puheet ja pieni hienosäätö eivät enää auta, kun ihmisiä murtuu joka päivä. Päättäjät usein sanovat, ettei valtiolla ole rahaa mielenterveyspalveluihin tai ammattikoulujen ryhmäkokoihin. Se on tietoista valhetta. Kyse on siitä, että varat halutaan mieluummin pitää rikkaiden taskuissa veronalennuksina kuin pelastaa nuorten henkiä. Tarvitsemme rohkeita tekoja, jotka laittavat ihmisen talouskurin edelle:

• ​Pakollinen opintopsykologi jokaiseen oppilaitokseen: Tehdään laki, joka pakottaa palkkaamaan vähintään yhden opintopsykologin ja kuraattorin jokaista kahtasataa opiskelijaa kohden. Apua on saatava omalta koululta ilman kuukausien jonotusta.
• ​Maksuttomat ja välittömät terapiapalvelut kouluille: Perustetaan jokaisen ammattikoulun yhteyteen matalan kynnyksen mielenterveysklinikka, jonne pääsee ilman lähetteitä tai monimutkaisia diagnooseja viimeistään kahdessa viikossa.
• ​Mielenterveysperustaisen perustulon käyttöönotto: Jos opiskelu katkeaa psyykkisten ongelmien takia, nuorelle on taattava automaattinen perustulo kuntoutuksen ajaksi ilman nöyryyttävää virastorumbaa.
• ​Lakisääteinen opiskelurauhan takuu: Nuorella täytyy olla oikeus pysäyttää opinnot toipumisen ajaksi ilman pelkoa tukien katkeamisesta, opintolainan karhuamisesta tai Kelan takaisinperinnöistä. Toipumisen aikana ei saa joutua taloudelliseen ahdinkoon.
• ​Lähiopetuksen palauttaminen ja tiukat luokkakoot: Lopetetaan yksinäisyyttä ruokkivat pakolliset etäpäivät niiltä, jotka tarvitsevat tukea, ja määrätään laki siitä, kuinka monta opiskelijaa yhdellä opettajalla saa enimmillään olla. Nuori tarvitsee aitoja ihmiskontakteja.
• ​Koulutusleikkausten peruminen suuryritysten verotuksella: Rahoitetaan ammattikoulujen ja mielenterveystyön miljardiluokan pelastuspaketti ottamalla rahat sieltä, missä niitä on, eli kiristämällä suurpääoman ja kaikkein rikkaimpien verotusta.

​Inhimillisyys on asetettava talouskasvun ja voittojen edelle

​Tässä kriisissä ei ole kyse rahasta, vaan siitä, mikä meille on yhteiskuntana kaikkein tärkeintä. Jos tällä maalla on varaa antaa verokevennyksiä kaikkein hyvätuloisimmille ja tukea suuria yrityksiä, meillä on pakko olla varaa pitää huolta myös nuoristamme. On lopetettava ihmisten pakottaminen kylmään muottiin, joka tuottaa vain uupumusta, syvää masennusta ja pitkiä sairauslomia. Meidän on rakennettava yhteiskunta, jossa ammattikoululaisen arvo mitataan hänen ihmisyytensä, ei taloudellisen tuottavuutensa perusteella.

​Tämä ei ole pelkkä koulutuspoliittinen kysymys, vaan valinta sen välillä, rakennammeko me yhteiskuntaa ihmisiä varten vai pakotammeko me ihmiset elämään pelkästään talouskasvun pelinappuloina. Jos me jätämme sukupolven toisensa jälkeen murtumaan tehokkuusvaatimusten alle ja katsomme vierestä, kun nuoret uupuvat ennen kuin elämä on edes alkanut, meillä ei ole tulevaisuudessa jäljellä mitään muuta kuin kylmä ja tyhjä kuori. Mikään talouskasvu ei voi koskaan korvata yhtäkään menetettyä elämää tai rikkinäistä mielenterveyttä.

​Kun nuoret huutavat apua ja järjestelmä vastaa siihen kylmällä talouskurilla, kurjistamisella ja loputtomalla virastobyrokratialla, on pakko kysyä se kaikista tärkein kysymys: kumpi tässä maassa on lopulta pyhempi, suurpääoman miljardivoitot vai nuoren ihmisen oikeus elää ehjänä?